Sirkka Turkka: Nousevan auringon talo

Nousevan auringon talo (Tammi, 1997) on Sirkka Turkan kymmenes runokokoelma. Se seurasi Tanssivan karhun voittanutta Sielun veli -kokoelmaa. Tyyliltään se onkin samankaltainen kuin edeltäjänsä; tästä onneksi puuttuvat englanninkieliset osiot.

Tematiikka on lukemistani Turkan runokokoelmista tuttua: on eläimiä, erityisesti koiria ja hevosia, ja tummanraskaita kuoleman ja uskonnon kaikuja – ”Tietämykseni on pinnallista, murhe syvää.” Tähän on helpo mieltää ympäristöksi sellainen vähän ränsistynyt mummonmökki tai vanha maalaistalo, kuten vaikka tässä runouden luonnetta käsittelevässä purskahduksessa:

Hän avasi oven ja siitä huolimatta
puhui hartaasti. Siis että runous
on täyttä mielettömyyttä, niinkuin mieli,
joka on koko ajan auki, hölisee
kylähullu, niinkuin puut kasvavat mielettömästi
aina ylöspäin ohi välikaton, täynnä
sahajauhoja, tuulta, ampiaisen pesiä,
yli talojen, kylien,
pilvien teitä kauas etäisyyksiin.

Turkka on kyllä taitava kirjoittaja. Säkeissä on painokkuutta, ne putoilevat sivuille vakavina ja totisina. Ei kuitenkaan liian vakavana, välillä on pilkettä silmäkulmassa ja huumoriakin kaiken vakavuuden lomassa. Kokonaisuus on tasapainoinen ja viehättävä.

En ihmettele, että Turkka on ollut sekä kriitikoiden että lukijoiden suosiossa. Runoissa on syvyyttä, mutta ne ovat toisaalta helppotajuisia, vaivattomasti lähestyttäviä ja viittailevat korkeakulttuurin lisäksi kansanomaisempiin suuntiinkin. Koiralle puetaan kravatti kaulaan, jotta se pääsee pubiin.

Nyt kun olen lukenut enimmäkseen Turkan myöhäistä tuotantoa, seuraavaksi pitäisi varmaan tutkailla, miltä Turkan alkupään tuotanto näyttää, 1970-luvun kokoelmat. Taidanpa tarttua tämän jälkeen esikoiskokoelmaan Huone avaruudessa vuodelta 1973 – katsotaan, millaisia sävyjä sieltä löytyy.

Komeetat ovat köyhiä, pelkkää lunta jäätä ja pölyä,
täysikuu vain kylmä kova reikä taivaassa.
Sano koiralle, että koskaan ei ole ollut mitään.
Se kumartaa, niiaa ja hymyilee. Lohduta sitä.