Tuoreessa novellikokoelmassaan Maarit Verronen ruotii normaalia elämää, tai asioita, jotka ovat alkaneet vaikuttaa normaaleilta – niin kuin vaikka se, että jos työpaikalta löytyy ruumis, ensimmäisenä soitetaan iltapäivälehdelle eikä poliisille. Tarinoissa on mielenkiintoisia katkelmia ihmiselämistä, joissa tietty yksilökeskeisyys hallitsee, mutta ei tyystin ilman toivon pilkahdusta.
Lyhyehköt novellit on jaettu neljään osastoon, joiden nimet vihjaavat sisällöstä: Tähän kaikki pyrkivät, Ei sillä enää ole merkitystä, Ei kuulu kenellekään ja Muuten ei voisi olla. Siinä missä Karsintavaihe oli hyytävä, Normaalia elämää on selkeästi enemmän huvittava – mutta ei ilman piikkejä ja hampaita. Huumori ei ole mustaa, mutta paikoin tummasävyistä.
Viihdyttävä novellikokoelma kuvaa aikamme ilmiöitä hauskasti ja terävästi.