Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tätä kirjaa lukiessani mielessäni kulki tuon tuostakin kysymys siitä, pidänkö romaanin päähenkilöstä vai en. Onhan Nora Webster, opettajanleski 1960-luvun Irlannissa, kaikella lailla monimutkainen ihminen varsinkin suhteessaan kanssaihmisiin, eikä taatusti mikään helppo persoonallisuus. Mutta entäpä sitten – onko sillä jotain väliä? Täytyykö kirjan henkilöistä pitää, jotta voisi nauttia lukukokemuksesta?
Nora on jäänyt leskeksi, kun hänen opettajamiehensä Maurice kuoli hirveiden tuskien jälkeen. Noran kaksi tytärtä, Fiona ja Aine, ovat jo melkein omillaan, mutta pojat Conor ja Donal asuvat vielä äitinsä kanssa. Rahatilanne on huono, ja niin Nora joutuu myymään perheen rakkaan kesäpaikan ja menemään osapäivätöihin entiseen työpaikkaansa, jossa neiti Francie Kavanagh, kaamea vanha harppu, johtaa toimistoa omavaltaisin ottein. Nora ei oikein tiedä, mitä hän elämältä haluaa, vaikka tekeekin tarvittaessa reippaita päätöksiä, mutta sitten taas usein katuu niitä jälkeenpäin. Suhteet lapsiin ovat näennäisesti hyvät, mutta pinnan alla on niissäkin kuohuntaa. Vähitellen Nora kuitenkin löytää klassisen musiikin maailman sekä kuunnellen että itse laulaen, ja se tuo hänelle jonkinasteista tyydytystä.
Kirjan juoni ei näin selitettynä vaikuta kovinkaan kummoiselta, mutta mielestäni juoni ei olekaan tämän romaanin keskeinen tekijä. Nora Webster -romaani, kuten Tóibínin aiemmatkin suomennetut kirjat Brooklyn ja Äitejä ja poikia, pitää lukijan otteessaan sekä kielen että henkilökuvauksen voimin. Kirjailija kuvaa henkilöitä, tapahtumia ja ympäristöä kielellä, joka on sekä pidättyväistä ja taloudellista mutta myös tavattoman aistimusvoimaista, herkkää ja koskettavaa. Keskeisiä asioita ei selitellä puhki, vaan lukija löytää ilokseen merkitykset rivien välistä, siitä mitä ei sanota. Erityisen mestarillisesti on siis kuvattu Noran monitahoinen persoona: yhtenä esimerkkinä tästä on vaikkapa suhde edesmenneeseen Maurice-aviomieheen; aluksi tämä esiintyy lukijalle lähes pyhimysmäisenä hahmona, kuten kuolleille usein käy, mutta vähitellen hänen persoonastaan alkaa avautua muutakin, ja itse asiassa hän onkin luultavasti ollut määräilevä ja hallitseva. Mutta tätäkään ei kirjassa sanota suoraan, vaan lukija saa sen itse päätellä.
Entä mikä olisi vastaus alun kysymykseen siitä, pidinkö Norasta vai en? Kyllä minä lopulta pidin, vaikka todellisuudessa hänen lähellään eläminen voisi olla kirjan antamien vihjeiden pohjalta melko rasittavaa. Ja sitäpaitsi luulen, että hän ei olisi lainkaan pitänyt minusta.
