Jessica Bruder: Nomadland : Surviving America in the Twenty-first Century

Nomadland on viime aikoina viihtynyt otsikoissa, voittihan kirjaan perustuva elokuva kolme Oscaria, mukaan lukien parhaan elokuvan Oscarin. Vaikka elokuva onkin päähenkilönsä osalta fiktiivinen, lukeutuu itse kirja tukevasti tietokirjallisuuden puolelle. Jessica Bruderin reportaasikirja kertoo amerikkalaisen keskiluokan murtumisesta ja uuden alakulttuurin synnystä: eläkeikäisistä ihmisistä jotka varojen puutteessa joutuvat tien päälle raapimaan elantoaan sieltä mistä pystyvät.

Tällainen työttömien kansoittama asuntoautokulttuuri ei ole Yhdysvaltain historiassa aivan tavaton, ilmiö tuli tutuksi jo 30-luvun suurtyöttömyyden aikaan. Tällä kertaa syyllisenä on erityisesti vuoden 2008 pörssiromahdus, joka sulatti monen ihmisen eläkesäästöt taivaan tuuliin. Ongelmaa pahentaa aina vain nousevat asumisen kustannukset, yhä useammalla amerikkalaisella on todellisia vaikeuksia maksaa asumisensa. Bruderin tapaamien ihmisten taustat ovatkin varsin mielenkiintoisia. Vastaan tulee mm. entinen mainostoimiston AD, kirjanpitäjä, yliopiston opettaja ja myös eräs entinen IT-alan toimitusjohtaja, joka oli edellisessä elämässään tottunut todelliseen luksuselämään. Ongelmista ei siis kärsi vain jotkin ’yhteiskunnan alisuoriutujat’, vaan nomadielämään ajautuneet ihmiset ovat tyypillisesti kuuluneet tukevasti keskiluokkaan.

Kirjan sydämenä toimii Linda Mayn tarina. 64-vuotias isoäiti on elämänsä aikana työskennellyt vaikka missä. Kirjan mittaan Bruder tapaa Mayn tien päällä aina siellä sun täällä, joskus leirivartijana jossakin kansallispuistossa tai sitten työskentelemässä Amazonin varastossa kausiapulaisena. Mayn ja monen muun Bruderin kohtaaman ihmisen tarina pistää kysymään, mitä näille jo vanhoille ihmisille oikein tapahtuu sitten kun he ovat kerta kaikkiaan liian vanhoja tekemään enää mitään töitä? Mayn kamppailu löytää tilanteeseen jonkinlainen pysyvä ratkaisu on kirjan kantavia kysymyksiä.

Silti kirja ei suinkaan ole pelkästään synkkää luettavaa. Nomadielämässä on myös positiivisia puolia: omanlaistaan vapautta, lämmintä yhteisöllisyyttä ja aina vaihtuvia maisemia. Vaikka yhteiskunta saattaa pitää nomadeja kodittomina, nomadit itse eivät missään nimessä ajattele näin; onhan heillä paikka missä yöpyä, vaikka auto sitten olisikin minkälainen viritelmä hyvänsä. Tässä on ehkä nähtävissä jonkinlainen tarve toiseuttamiseen. Yhteiskunta suhtautuu nomadeihin niinä toisina, mutta nomadi voi puolestaan ajatella, että eihän hän nyt jestas sentään ole koditon, niitä ihmisiä joihin yhtään kukaan ei halua samaistua. Yhtä kaikki, yhteiskunnan suhtautuminen nomadeihin kovenee jatkuvasti, yhä useampi kaupunki on kieltänyt autossa nukkumisen kokonaan, Bruder huomioi.

Tässä on nähtävissä tietynlainen paradoksi, sillä toisaalta monelle bisnekselle nomadeista on myös paljon hyötyä. Ilmiölle on olemassa termi Workcampers, eli työntekijät jotka tyypillisesti saavat korvauksen työstään ilmaisen leirintäalueen muodossa. Pahimmillaan työntekijä voi tehdä jopa täyttä työviikkoa ilman minkäänlaista muuta palkkaa kuin se, että hänen asuntoautonsa saa sähköä, vettä ja jätetyhjennyksen. Tyypillisempi tarina on kuitenkin niin pieni palkka, että sillä pysyy lähinnä elossa. Isoimpia nomadien työpanoksen hyödyntäjiä on Amazon, jolla on oma Camperforce-ohjelma. Amazonin kunniaksi on sanottava, että itse palkka on itse asiassa kohtuullisen hyvä, mutta työ on fyysisesti ja henkisesti niin raskasta, että moni ei kestä sitä kauan.

Jessica Bruderin kunniaksi on puolestaan laskettavissa se, että hän ei tyydy vain raportoimaan näkemästään, vaan hän alkaa myös itse kokeilmaan nomadielämää tuunatussa pakettiautossaan. Miten selvitä kylmistä pakkasöistä tai niistä lukemattomista teknisistä ongelmista, joita tulee väistämättä vastaan pitkillä automatkoilla? Tai entä kuinka elää kaupungissa mahdollisimman huomaamattomasti, kun kaupungit kerta pyrkivät häätämään autossa asujat? Ja sitten tietysti se väistämätön kysymys, eli onko Amazonin varastotyö oikeasti niin kamalaa kuin sanotaan? Spoilaan hieman ja paljastan, että kyllä on.

Kirjassa ei anneta tarkkoja lukuja nomadien määrästä, mutta puhutaan joka tapauksessa kymmenistä tuhansista ihmisistä. He ovat vielä lukumääräisesti marginaalia, mutta nomadien kokemat haasteet ovat merkki yhteiskunnan laajemmista ongelmista. On tavattu ajatella, että kunhan kouluttautuu, hankkii työn ja on ahkera, niin tulevaisuus on taattu. Se ei enää pidä paikkansa, ihminen voi tehdä kaiken oikein ja silti päätyä kodittomaksi ja työttömäksi. Moni Bruderin haastattelema ihminen on saanut myös todeta, että nykyinen työelämä ei kaipaa vanhenevaa ihmistä mihinkään. Eräs nomadi kysyykin, onko tämä esimakua tulevaisuudesta, jonkinlaisista moderneista metsästäjäkeräilijöistä, joiden kohtalona on liikkua lyhytaikaisista ja huonosti palkatuista duuneista toiseen?

Nomadland on saanut laajasti kehuja, mitä en ihmettele ollenkaan. Kirjaan on todella helppo uppoutua, sillä siinä ei ole minkäänlaista tyhjäkäyntiä vaan nomadien elämään solahdetaan nopeasti ja itse tietoa annostellaan sopivan kokoisissa paloissa siellä täällä. Mukana on myös jonkin verran valokuvia, joissa pääsee tutustumaan eri nomadeihin ja heidän kekseliäisiin asumisratkaisuihinsa. Ratkaisukeskeisyys ja positiivinen usko tulevaisuuteen leimaakin kaikesta huolimatta monen nomadin elämänkatsomusta. Bruder tosin kyseenalaistaa, onko tässä periamerikkalaisessa optimismin eetoksessa lopulta niin paljon katetta kuin halutaan ajatella.

Vielä pitää näin lopuksi mainita sellainen mielenkiintoinen seikka, että itse elokuvassa monet nomadeista näyttelevät itseään, eli elokuvasta voi bongata myös tämän kirjan päähenkilön Linda Mayn. Suosittelen siis, sekä kirjaa että elokuvaa.