Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ruotsinsuomalainen Malin Matsintytär on jäänyt Suomessa lähestulkoon tuntemattomaksi hahmoksi, mutta Ruotsissa hän on pikaisesti esiintynyt lukuisissa noitavainoja käsittelevissä historiateoksissa, romaaneissa ja myös Jan Guilloun dokumenttisarjassa. Onpa hänelle sävelletty jopa oma kappale Rumpare Malin noitavainojen inspiroimalla levyllä Det Stora Oväsendet. Nimi tarkoittaa Suurta Epäjärjestystä, jolla Ruotsissa kutsutaan vuonna 1667 alkanutta noitavainojen aikaa.
Ottaen huomioon miten vähän tunnettu Malinin tarina on Suomessa ja toisaalta miten leväperäisesti hänen tarinansa on tähän mennessä kerrottu Ruotsissa, on Marko Lambergin historiateos aiheesta enemmän kuin tervetullut. Ja onpahan kyllä mielenkiintoinen tarina.
Voisi sanoa, että Malin Matsintytär ei syntynyt onnekkaiden tähtien alla. Tukholmaan nuorena naisena muuttanut Malin oli naimisissa kaksi kertaa, joista ensimmäinen liitto päättyi häpeällisesti aviomiehen teloitukseen, miehen jäätyä kiinni eläimiinsekaatumisesta. Malin synnytti kaikkiaan viisitoista lasta, joista kolmetoista kuoli ennen täysi-ikäisyyttä, ja kaksi henkiinjäänyttä syytti Malinia lopulta noidaksi, sillä seurauksella, että Malin poltettiin elävältä. Rangaistusta voidaan pitää poikkeuksellisen ankarana, sillä noidaksi tuomittu oli Ruotsissa tapana teloittaa ennen ruumiin polttamista, jopa suuren noitahysterian aikana.
Miksi juuri Malin tuomittiin niin ankarasti lukuisten uhrien joukosta on yksi Marko Lambergin kirjan etsimistä vastauksista. Malinin tarinan kautta kirja myös tutkii 1600-luvun asenteita, olosuhteita ja kulttuuria. Kaikeksi onneksi Tukholman noitavainoista jäi jäljelle tarkat kuulustelupöytäkirjat, joten oikeudenkäynnin etenemistä on mahdollista tutkia hyvinkin tarkkaan.
Tapahtumat, jotka johtivat Malinin tuomioon ja koko noitahysterian etenemiseen ovat poikkeuksellisen mielenkiintoista luettavaa. Koko jupakka alkoi kun Taalainmaalla erään paimenpojan kertomuksen mukaan 11-vuotias Gertrud Svenintytär ylitti virran kuivin jaloin kuin Jeesus ikään. Mitätön paikallinen juoru aiheutti vanhemmissa suurta huolta, ja pian lapset enenevissä määrin kertoivat heitä vietävän Blåkullaan noitia ja itse Saatanaa tapaamaan. Tukholmaan tarinat levisivät nuoren Gävlen pojan suosiollisella myötävaikutuksella, mistä päästäänkin siihen, miksi suuri noitavaino oli niin erikoinen tapahtuma; se ennen kaikkea perustui lasten ja teini-ikäisten puheisiin. Lapsia pidettiin viattomina ja valheeseen kykenemättöminä, joten useita ihmisiä ehdittiin tuomita kuolemaan ennen kuin epäilykset lasten puheita kohtaan alkoivat herätä.
Eikä kyseessä ollut todellakaan mikään viaton lapasesta lähtenyt tarinointi. Muutamat avainhenkiöt nuoresta iästään huolimatta tietoisesti levittivät ja ylläpitivät vainoja saadakseen henkilökohtaista hyötyä ja valtaa. Tapausta voidaan jopa pitää eräänlaisena esimodernina nuorisovillityksenä, joka ”ravisteli yhteiskunnallisia hierarkioita antaessaan lapsille, naimattomille nuorille miehille ja naisille sekä piioille ennennäkemättömät mahdollisuudet horjuttaa porvariston naisten valtaa”. Nimenomaan siis naisten valtaa, sillä syytökset miehiä vastaan valuivat tuomarien edessä kuin vesi hanhen selästä. Blåkulla-tarinoilla oli siis tietyt raamit, joita kertojien odotettiin noudattavan, jotta tarinoita voitiin pitää uskottavina. Aatelisto ja miehet olivat Ruotsin 1600-luvun yhteiskunnassa enimmäkseen turvassa tämän hyväksytyn narratiivin ulkopuolella.
Mielenkiintoinen kysymys on, mikä psykologinen mekanismi sai niin monet nuoret ja lapset uskomaan Blåkulla-tarinat tosiksi. Jotkut jopa ilmiantoivat itsensä hyvin tietäen, että sen palkkana olisi kuolema ja jotkut tosiaan ilmiantoivat oman äitinsä, niin kuin Malin Matsintyttären tyttäret. Lamberg pitää tätä oireellisena yhden totuuden yhteiskunnalle, jossa asioille voi olla olemassa vain yksi hyväksytty tulkinta. Jotkut Blåkulla-tarinoita levittäneet myöhemmin kertoivat, että vaikka heillä itsellään ei ollut mitään muistikuvaa Blåkullassa käynneistä, niin he silti uskoivat, että tarinointiin yllyttäneiden henkilöiden täytyi olla oikeassa. Ei voitu ajatella, että niin moni voisi muka valehdella näennäisen yhtäpitävästi ja noitien olemassaoloa ja valtaa harva ylipäätään kiisti noina aikoina.
Vaikka tuomioistuimissa ja valtakunnan huipulla oli ihmisiä, jotka epäilivät Blåkulla-tarinoiden todenperäisyyttä, pisti tuomioistuinten tapa toimia uhrit mahdottoman tilanteen eteen. Ensinnäkään tuomioistuimet eivät olleet niinkään kiinnostuneita syyllisyyden tai syyttömyyden selvittämisestä kuin tunnustuksen saamisesta. Toisekseen aikakauden oikeudellisessa ajattelussa ei riittänyt, että syyllisyyttä ei kyetty osoittamaan, myös syyttömyys piti todistaa – ilman minkäänlaista puolustusasianajajaa. Malin Matsintytär ei ollut mikään lukenut ihminen. Kristinuskosta tietämätön, kiroiluun taipuvainen, pahantuulinen naisihminen koettiin itsessään vähintään epäilyttävänä hahmona ja suomalainen syntyperäkään ei ollut eduksi, onhan suomalaisilla vanhastaan ollut maine taikavoimia omaavana kansana. Jälleen kerran tulee osoitetuksi vanha totuus, että kriisin keskellä yhteisön ulkopuoliset saavat syntipukin roolin.
Tästä tuli poikkeuksellisen pitkä arvostelu, mutta se johtuu siitä että Noitaäiti on aivan poikkeuksellisen hyvä kirja. Lamberg on tehnyt läpeensä säntillistä työtä, lähteitä on tutkittu tarkkaan ja välillä tapahtumia pystytään seuraamaan dialogin tarkkuudella. Joskus näin tutkimuspainotteiset kirjat voivat kärsiä raskassoutuisuudesta, mutta tässä tapauksessa lukijalla on kiintoisa eturivin paikka erään yhteisön sekoamiseen. Tarina olisi jopa absurdi, jos se ei olisi niin lohduton. Noitaäiti on paras kirja, jonka olen tänä vuonna lukenut ja uskallan veikata, että käsissä on myös noitakirjallisuuden moderni klassikko. Erinomainen kirja, suosittelen!