Lou on huomattavasti ikäisiään älykkäämpi 13-vuotias, sen sijaan sosiaalisesti hän ei oikein tule toimeen ja onkin kehittänyt erilaisia selviytymiskeinoja itselleen. Hypättyään parin luokan yli, hän on jatkuvasti itseään vanhempien seurassa eikä tunne oloaan kotoisaksi. Hän kärsii myös esiintymiskammosta ja ottaa – itse asiassa täysin vahingossa – kouluesitelmänsä aiheeksi Pariisin asunnottomat, etenkin nuoret ja naiset. Hän toivoo voivansa perääntyä esitelmän teosta viime hetkellä jonkin ihmeen kautta.
Sattumalta, kohtalon oikusta siis, hän tapaa kodittoman Non, jonka jälkeen esitelmän pitämisen vaikeus ei enää olekaan se tärkein asia. No tutustuttaa Loun omaan maailmaansa, sen toivottomuuteen, elämään kädestä suuhun, vain juuri siinä ja sillä hetkellä… No on jo hieman vanhempi, mutta tytöillä on kuitenkin välillä hauskaakin yhdessä, vaikka Lou pyrkiikin joskus kyselemään liikaa. Heidän todellisuutensa ovat kovin erilaiset, vaikka jokin tavallaan yhdistää.
Ei Loulla kotonakaan helppoa ole. Äiti lukkiutuu kotiinsa ja isä itkee salaa kylpyhuoneessa. Loun vanhempien suru on vaikuttanut Loun käsitykseen itsestään. Hän kuitenkin alkaa varovasti ihastua luokan cooleimpaan poikaan, joka jättää läksynsä tekemättä ja käyttäytyy muutenkin normien vastaisesti. Non äiti taas on tapaus sinänsä, ainakin No yrittää soittaa äidilleen ja jopa käydä tapaamassa tätä.
Tilanne alkaa kulminoitua, kun Lou haluaa tehdä jotakin Non hyväksi ja tilaisuus siihen tarjoutuu hänen hyvin valmistelmansa puheen ja perusteluiden avulla. No pääsee asumaan Loun vanhempien luokse, toki tietyin ehdoin. Häntä pyritään myös tukemaan ja avustamaan, ottamaan yhteyttä sosiaalityöntekijään sekä tukemaan työssäkäyntiä. Ehkä kaikki ei mene aivan kuten oli ajateltu. Lou on selkeä idealisti, joka voidaan laskea nuoruuden piikkiin. Tilanteet kärjistyvät moneltakin osalta, mutta silti loppu tuntuu hieman valoisammalta kuin alkutilanne, kaikkien osalta. Jokainen voi sitten omalta osaltaan miettiä, voisiko itse tehdä jotakin asioiden muuttamiseksi. Pienelläkin teolla voi olla iso vaikutus jonkun elämään, ehkä loppuiäksi.
No ja minä kertoo yhteiskunnan kaksista kasvoista, siitä toisesta todellisuudesta, joka Pariisissakin on nähtävissä. Hökkelikylistä, kodittomista ja kerjäläisistä. Länsimaisen kilpailuyhteiskunnan jalkoihin jääneistä tai jättäytyneistä, syrjäytyneistä, nuorista ja vanhoista. Loukin ymmärtää tämän kahtiajaon, vaikkei sitä osaa oikein ehkä kuvatakaan. Hän kuitenkin ihmettelee sitä, että samalla kun tehdään avaruusmatkoja, tutkitaan dna:ta sekä geeniteknologiaa, osa hyvinvointivaltion jäsenistä elää sietämättömissä olosuhteissa. Kirja esittää kohtuullista yhteiskuntakritiikkiäkin tyttöjen henkilökohtaisten tarinoiden lomassa.
Mielestäni tämä sopii hyvin nuortenkirjaksi, ei ehkä kuitenkaan kovin nuorille – kirjassa on aika järkyttäviäkin kuvauksia sekä raadollisia totuuksia ja varsinkin alku on suhteellisen synkän oloinen. Suosittelen ilman muuta myös aikuisille, varsinkin tilastojen valossa asioita katsovalle, rahaa sekä länsimaista kulutusyhteiskuntaa arvostavalle itseensä tyytyväiselle keskiluokalle, joka voisi ehkä hetken kuunnella myös omantuntonsa ääntä.
No ja minä on Delphine de Viganin ensimmäinen suomennettu kirja ja se voitti vuoden 2008 Pris des Libraires -palkinnon ja oli ehdokkaana arvostetun Concourt-palkinnon saajaksi.