Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Ajattelin, että vaikka meidän perheemme olikin ollut sairas, meidän juuremme olivat kietoutuneet tiukasti sydäntemme ympärille.”
Niiden yhdeksän viikon aikana, jotka Lucy Barton joutuu viettämään sairaalassa, tapahtuu hänen elämässään eräs merkittävä asia, hän tapaa äitinsä. Lucy ei ole tavannut perhettään vuosiin, kunnes sitten äiti saapuu hänen sairaalavuoteensa jalkopäähän, siihen takana siintävän Chrysler Buildingin säihkeeseen. Ja viipyykin paikallaan useita päiviä sekä öitä, kertoo asioita Lucyn lapsuuden maisemista, auttaa Lucyakin muistamaan.
Näiden kertomusten ja Lucyn omien ajatusten sekä muistojen myötä lukijan eteen piirtyy sangen tarkka kuva romaanin päähenkilöhahmon, Lucy Bartonin, karusta lapsuudesta ja siitä, minkälaiselle tielle se on hänet johtanut. Minkälaisia ihmisiä hän on vuosien varrella tavannut, mitkä kohtaamisista ovat olleet merkittäviä. Ja näin lähtee syntymään myös tämä romaani, minäkertoja Lucy Bartonin tarina – joka on toki monen muunkin tarina – mutta erityisesti juuri hänen. Vaietuista asioista ei äidin ja tyttären välillä edelleenkään hiiskahdeta, nämä kansiot pysyvät suljettuina, mutta se ei haittaa, tärkeintä on äidin läheisyys.
Sattumalta edellinen lukemani romaani, Olimme kerran, sisälsi useita yhtymäkohtia juuri lukemaani Lucy Bartonin tarinaan. Molempia kerrottiin pitkälti sairaalavuoteesta käsin, molemmissa käsiteltiin menneisyyden valoja ja varjoja, ja molemmissa pureuduttiin omalla tavallaan haavoittuneeseen äitisuhteeseen sekä pohdiskeltiin suhdetta omiin tyttäriin. Myös avioliitto ja nykyisyys olivat molemmissa esillä. Perusluonteeltaan ne kuitenkin olivat täysin erilaisia. Itse pidin molemmista.
Nimeni on Lucy Barton on numeerisesta lyhykäisyydestään huolimatta teos, joka antaa lukijalleen paljon. Vaikka teemoja ei läpikäydä pilkuntarkasti, eikä asioita jäädä selvittelemään välttämättä edes loppuun asti, saa lukija teoksen päähenkilöhahmosta mielestäni irti aivan tarpeeksi. Hän tulee tutuksi kertomatta kuitenkaan ihan kaikkea. Itse nautin erityisesti kirjan arvaamattomasta luonteesta. Se ei paljastanut itsestään etukäteen oikeastaan mitään, tapahtumat vain tapahtuivat ja sitten se oli siinä. Tuli loppu, syntyi kirja, Lucy Bartonin tarina, jota Lucy romaanin sivuilla mainitsee tasaisin väliajoin kirjoittavansa. Tämä on siis niin ikään erään romaanin tarina.
Huomaan, että minun on vaikea kirjoittaa tästä kirjasta kovinkaan tarkkanäköisesti tai ehkä edes hyvin. Sen takia potkaisen pallon eteenpäin ja kehotan tarttumaan tilaisuuteen. Itse lukisin kovasti mielelläni Pulitzer-palkittua Elizabeth Stroutia enemmänkin. Uskallan uskoa häneen kirjailijana näin yhdenkin puraisun perusteella.
