Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
1960-luvulla, kun Diana Webster synnytti tyttärensä Suomessa, oli synnytyskäytäntö ja jälkihuolto hiukan erilaista kuin nykyään. Siihen sai välittömästi tutustua Dianakin, ummikkoenglantilaisena suomalaisessa sairaalassa ja vielä vaatimassa kipulääkitystä! Kun lapsi vietiin häneltä synnytyksen jälkeen, ei ollut vielä oikein selvää mikä oli vikana. Vasta myöhemmin selvisi, että synnytyksen yhteydessä hän oli kärsinyt hapenpuutteesta ja saanut CP-vamman. Minkätasoisen — se selviäsi vasta vanhempana! Pelottelua kuitenkin tuli puolelta jos toiseltakin, mutta Diana ei lannistunut. Spratty (Victorian lempinimi) oppi puhumaan ja liikkumaan, joskin hitaammin kuin toiset. Sen sijaan ymmärryksessä ei ollut mitään vikaa; hän oli fiksu ja lisäksi jääräpäinen. Erittäin vaarallinen yhdistelmä siis.
Sprattysta ei oikein ehkä pidetty tarhassa — eivät tädit eivätkä toverit. Hän vei ”liikaa aikaa” ja ehkä myös huomiota. Kun Dianan ystävätär perusti Suomen ensimmäisen steinerkoulun, tämä oli mainio tilaisuus saada Spratty hyvään kouluun, joka vastasi tämän tarpeita. Erikoinen, mutta looginen valinta: monikulttuurinen ja monikielinen lapsi koulussa, jossa saa edetä omaan tahtiinsa!
Victoria oli jo valloittanut monta estettä ja nyt kaikki vasta alkoi, koulunkäynti niin sanottujen normaalien lasten kanssa. Häntä kiusattiin koulussa, mutta hän selvisi siitä. Osittain siksi, että hänellä oli myös ystäviä, myös poikia. Ollessaan 11-vuotias hän päätti, että hänestä ehdottomasti tulee lääkäri! Muut myöntelivät, että voihan sitä haaveita olla ja kätevää, kun talossa on oma tohtori. Tuskin he miettivät, että jääräpäinen Spratty todella toteuttaisi — ei haaveensa — vaan kutsumuksensa!
Erilaisten tragedioiden ja elämän muuttumisen jälkeen hän yritti päästä suoraan lääketieteelliseen, mutta joutui hylätyksi kuten sadat muutkin. Sen jälkeen hän etsi hoitoapulaisen paikan saadakseen työkokemusta ja ei kun uudestaan hakemaan. Mahdollisuuksia oli, olihan hän käytännössä kolmikielinen!
Lopulta hän pääsee kuin vahingossa ulkomaalaiskiintiössä opiskelemaan Tukholmaan ja sen arvostetuimpaan (joskin myös raskaimpaan) harjoitussairalaan eli Karolinskajaan. Sitä ennen hän jo olisi päässyt sisään pääsykokeiden perusteella, mutta paikka pyydettiin luovuttamaan nuorelle, josta voisi tulla ”oikea lääkäri”. Kukaan ei luottaisi häneen – tämänkin hän kyllä todistaa myöhemmin vääräksi.
Victoria on nyt tulevaisuutensa alkuportailla eikä taatusti arvaa miten monivaiheiset ja oudot niistä tulevat… Opinnot sujuvat, mutta taukoja on pidettävä ja silloin on hyvä tehdä töitä. Vuosien aikana hän tulee työskennelleeksi lääkärinä Suomessa, Ruotsissa, Isossa-Britanniassa ja Australiassa. Hän saa lopulta myös ensimmäisenä pohjoismaissa päivystyslääketieteen erityispätevyyden.
Victoria on saavuttanut haluamansa ponnistamalla ja taas ponnistamalla, yrittämällä ja jatkamalla yrittämistä, tavalla kuten vain hän on osannut. Toki hän on saanut mainiota henkistä tukea äidiltään sekä joiltakin tovereiltaan. Kuitenkin vain hän itse on taistellut kaikkensa eikä ole suostunut hetkeksikään luopumaan tavoitteistaan!
Niin monta Mount Everestiä on liikuttava, hauska, kauheakin kirja, jossa välillä tarinaa kerrotaan äidin ja välillä tyttären sanoin. Kirja on myös mainio luonnehdinta elämästä monen kulttuurin rajalla, monikielisenä, monikulttuurisena. Suosittelen kaikille niinsanottujen vammaisten läheisille, tukihenkilöille, yhteisöille ja toki erilaisille nuorille itselleen — vain yrittämällä ja kannustamalla voi päästä pitkälle. Eikä kaikkien tarvitse havitella lääkäriksi asti, muitakin ammatteja on olemassa. On vain päästä sinne Mount Everestille ja sinniteltävä, kestettävä ja yritettävä. Aivan kuten Victoria teki…