Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tätä kirjaa on odotettu! Vaikka Elin Danielson-Gambogi (1861–1919) oli nuoruudessaan Suomen taidemaailman nousevia tähtiä, hänen elämänsä Italiassa lopulta erotti hänen suomalaisesta taidemaailmasta ja saattoi hänen nimensä unohduksiin. Vasta 1980-luvulla, naishistorian nousun myötä, Gambogin taide löydettiin uudestaan, mutta siitäkin huolimatta suurelle yleisölle suunnattua elämäkertaa on saatu odottaa tähän päivään asti.
Kirjansa alussa Salla Leponiemi pohtii naistaiteilijan käsitteen ongelmallisuutta. Siinä missä ”taiteilija” on käsitteenä huomattavan laaja, ”naistaiteilija” päin vastoin sitoo taiteilijan identiteetin ja teokset nimenomaan sukupuoleen, onpa tämä rajauksena kuvaava tai ei. Elin Danielson-Gambogin tapauksessa tätä määritelmää ei voida kuitenkaan sivuuttaa. Hän kuului ensimmäiseen naistaiteilijoiden sukupolveen, ja siten Gambogin taidetta arvioitiin nimenomaan suhteessa miespuoleisiin kollegoihin, vaikka Gambogille itselleen tällainen taiteen sukupuolittaminen olikin vierasta.
Vaikka kehujakin sateli, aikalaisten reagointi Gambogin taiteeseen oli paljon puhuvaa. Nykynäkökulmasta Gambogin teokset eivät kenties vaikuta erityisen radikaaleilta, mutta porvarillisella yhteiskunnalla riitti napisemisen aihetta. Gambogin kuvaamat naiset olivat aikalaisten mukaan usein sulottomia tai muuten vain kaunistelemattomia naiseuden kuvaamisessaan. Nykynäkökulmasta voisi sanoa, että Gambogi kuvasi naisia nimenomaan naisen näkökulmasta, mikä oli itsessään aikalaisille vierasta – nainen subjektina eikä objektina, keskittymässä itselleen tärkeisiin asioihin. Gambogin omaksuma realistinen ja naturalistinen taidenäkemys oli omana aikanaan monille radikaali ratkaisu.
Gambogin taiteilijan kohtalo on tätä taustaa varten mielenkiintoinen, vaikkakaan ei tietysti tyystin epätavallinen. Nuori, omapäinen ja omaperäinen taiteilija saa huomata vuosien vierivän ohi ja olevansa kohta itse se modernismin kelkasta tipahtanut vanha jäärä, jota uusien nuorien radikaalien piti puolestaan vastustaa. Oliko Gambogi todellakin jäärä vai sittenkin vain uskollinen omalle taiteelliselle visiolleen? Leponiemi kallistuu jälkimmäiseen tulkintaan, mutta totta joka tapauksessa oli, että Gambogin asuinpaikat eli Volterra ja Antignano Italiassa olivat kumpikin kohtalokkaan kaukana taidemaailman virtauksista.
Kaukana ne olivat myös Suomesta ja varsinkin ensimmäisen maailmansodan melskeissä yhteydenpito ja omien töiden markkinointi Suomessa oli tyystin mahdotonta. Tämä selittää osaltaan Gambogin unohtumisen. Hän ei päässyt oikealla hetkellä luomaan suhteita taiteen portinvartijoihin, joiden kautta hän olisi saattanut saada näkyvyyttä. Italian vuodet olivat Gambogille muussakin mielessä ratkaisevia, varsinkin jos pohditaan häntä nimenomaan naismaalarin identiteetin kautta.
Leponiemi pohtii Italialaista taidemaailmaa ja sen konservatiivisuutta. Siellä ei naispuoleisia kollegoita pahemmin näkynyt ja Gambogi sai huomata että naisena liikkumavaraa oli muutenkin huomattavasti vähemmän kuin mihin hän oli tottunut. Gambogin taiteen aiheet siirtyivätkin tuolloin hieman sovinnaisempaan suuntaan kuvaamaan enimmäkseen italialaisia naisia ja heidän työskentelyään.
Gambogin avioliitto taiteilija Raffaello Gambogin kanssa oli myös muullakin tavalla käänteentekevä. Miehen ajan myötä pahenevat mielenterveydelliset ongelmat pistivät Gambogin valinnan äärelle. Vaikka mies oli pettänyt Gambogia tämän läheisen ystävän kanssa, ei Gambogi silti voinut jättää sairasta miestä oman onnensa nojaan. Hän mielummin uhrasi oman taiteilijan uransa, jotta pystyi pitämään parempaa huolta Raffaellosta. Tyystin Gambogi ei taiteesta tietysti luopunut, mutta keskittyminen Raffaelloon ja tämän uraan osui kriittiseen hetkeen jolloin hänen oma uransa olisi saattanut lähteä Italiassa nousuun, jos hän olisi vain paneutunut siihen.
Tämä oli sinänsä mielenkiintoista luettavaa ja aiheutti itsessäni ristiriitaisia tunteita. Toisaalta olen aina ihaillut nimenomaan Gambogin Italiassa tekemiä maalauksia ja niiden upeaa tunnelmaa sekä värimaailmaa, joten yllätyin, että Italian vuodet vaikuttivat Gambogiin myös monin negatiivisin tavoin. Minkälaista Gambogin taide ja jälkimaine olisi ollut jos hän ei olisi koskaan muuttanut Italiaan on kysymys johon ei voi olla vastausta, mutta jäin silti miettimään sitä. Toisaalta Leponiemi tuo selväksi sen miten Gambogi kaikesta huolimatta kulki varmajalkaisesti omia teitään ja loppujen lopuksi aina taide mielessään, joten minkäänlainen jossittelu on tietysti aivan turhaa.
Leponiemi kirjoittaa elävästi ja onnistuu erityisesti tuomaan esille Gambogin kiihkeän ja kiehtovan persoonan ja sen miten hän on teoksissaan länsä. Myös aikakauden kuohut Lepomäki onnistuu tuomaan lukijan eteen niin, että kirjaa ei meinaa päästää käsistään, kirja tulikin hotkaistua melkein hetkessä. Niin kauan kuin tunnen eläväni on ehdotonta luettavaa kaikille Elin Danielson-Gambogin taiteen ystäville, lämpimät suosittelut!