Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Mutta kauneimmat ja kauheimmat olivat hänen kasvonsa. Sillä Neitsyt nauroi tavoitellessaan poikaansa. Ja Taivaallinen Jerusalem, joka leijui ylhäällä pilvissä, oli kadonnut autereeseen ja usvaan.”
Irja Ranen Nauravan neitsyen, Finlandia-voittajan vuodelta 1996, luettuani tunnen olevani vaikean äärellä, vaikka kuten olen useasti tullut todenneeksi, eivät nämä Finlandia-palkitut ainakaan tähän mennessä mitään rautalangasta väännettyjä ole olleet yksikään. Naurava neitsyt sijoittuu kuitenkin sinne haasteellisimpaan päähän – mitä tulee sekä otteessaan pitävyyteen että läpikotaiseen ymmärtämykseeni.
Teos on tpiptyykki käsittäen kolme erillistä tarinaa, jotka kuitenkin kaikki sitoutuvat tavalla tai toisella teoksen pääteemaan, Neitsyt Mariaan ja hänen ihmeitä tekevään kuvaansa.
Ensimmäinen, ja minusta ehkä mielenkiintoisin, on Nahkurinlesken kertomus, jossa nainen ottaa hoiviinsa puoliksi hukkuneen Johannes Lippaantekijän. Johannes on varustettu myös vääräuskoisten taidolla, kuvain maalaamisella ja tätä kautta Neitsyt Marian ihmeitä tekevä kuva saa alkunsa – ja leski lohduttoman loppunsa.
Toinen osa, Sihteeri Bartolomeuksen kertomus, on ensimmäisen kanssa samaan aikakauteen, keskiajalle, sijoittuva tarina orvosta, joka älynsä ansiosta kehittyy kirjurin apulaisesta ensimmäiseksi sihteeriksi. Matkoillaan myös Bartolomeus päätyy tuohon kirkkoon, kohtaa Neitsyen kuvan sekä keskeneräisenä että valmiina, ja vaikka Bartolomeus ei koskaan ole uskoaan valmis myöntämään, ei jälkimmäisestä kohtaamisesta voi väittää puuttuvan mystiikkaa. Tai naurua.
Kertomuksista kolmas, Rehtori Kleinin kertomus, sijoittuu kronologisesti kahta muuta huomattavasti myöhäisempään aikaan, 1930-luvulle. Sen minäkertoja tuntuisi elelevän jossakin päin Saksaa, muutamien kymmenten kilometrien päässä Neitsyen kappelista, kirkosta joka aikaa on tuhottu ja tuhoutunut, sodan murjoma. Mutta yhä siellä vain on Neitsyen kappeli ja Neitsyt maalauksessaan – ainakin sille tuulelle sattuessaan.
Hieman tarkemmin kyseessä olevaa teosta pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että se ei lopultakaan koskettanut minua sen suuremmin. Oikeastaan lesken kertomus oli ainoa, josta edes kiinnostuin. Toki tapa, jolla kirjailija punoo kertomukset yhtenäiseksi kokonaisuudeksi Neitsyen kuvan ympärille on hieno ja teema sinällään ainutlaatuinen. Mutta niin tai näin, tämä ei ollut minua varten. Finlandia-hiihtoni kuitenkin liikahti jälleen pykälän verran kohti vuosi vuodelta etääntyvää maalipistettään.
Suositus siis tällä kertaa vain Finlandian takia; ainakin Aki Kaurismäki, siis palkinnon tuonvuotinen valitsija, on tykännyt – ja oma isoäitini.
