Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Natriumkloridi-romaanin tapahtumat lähtevät liikkeelle yli kolmekymmentä vuotta sitten tapahtuneesta autokorjaamon räjähdyksestä. Näin vanha selvittämätön tapaus joutuu tietysti poliisi Carl Mørckin johtaman osasto Q:n pöydälle, mutta pian käy ilmi, että sekä autokorjaamon räjähdyksen että parin muunkin onnettomuudeksi tai itsemurhaksi luokitellun tapauksen rikospaikalta löytyy tavallista ruokasuolaa, siis sitä natriumkloridia.
Vaikuttaa aivan siltä, että kyseessä onkin murhaaja, joka on jättänyt oudon merkin tekojensa luo. Näinhän tekevät – ainakin dekkareissa – ne aidot sarjamurhaajat. Kun suolamurhia alkaa tapahtua myöhemminkin, ei Carl pysty pitämään näppejään erossa niistä, vaan alkaa tutkia näitä rikoksia, jotka eivät olekaan vuosien takaisia kylmiä tapauksia. Myöhemmin näihin natriumkloridimurhiin osoittautuu liittyvän toinenkin outo säännönmukaisuus, joka jääköön tässä paljastamatta.
Samalla rengas alkaa kiristyä myös Carlin ympärillä: heti kirjan alussa käy ilmi, että huumerikosyksikön poliisikomisario onkin yhtäkkiä kiinnostunut jo aikoja sitten sattuneesta naulapistoolitapauksesta, jossa Carl oli mukana ja jonka yhteydessä hänen kollegansa Anker sai surmansa ja toinen poliisi Hardy vammautui vakavasti; molemmat olivat Carlille läheisiä henkilöitä.
Yhtaikaa tämän pääjuonen kanssa kulkee tietenkin sivutarina. Sen keskeisenä tekijänä on erikoinen naisten kostoryhmä, jossa kaikilla jäsenillä on omalaatuiset raamatulliset nimet.
Kyllähän Jussi Adler-Olsen on taitava dekkaristi. Tässäkin kirjassa hän onnistuu luomaan monelle taholle suuntautuvaa jännitystä, ja vaikka jotkin kohdat juonessa tuntuvatkin vähän epäuskottavilta, ei se haittaa tahtia; osoittakaapa sellainen dekkari, jossa näin ei olisi! Eihän tuiki tavallinen arkisuus juurikaan synnytä sitä jännitystä. Kirjailijan merkittäviin taitoihin lukeutuu myös henkilöhahmojen kuvaus. Carlin persoona tulee hyvin esille, samoin kuin tällä kertaa osastolle myöhemmin tulleen Gordonin ja ylipäätään koko osaston, joka toimii kuin eräänlainen perhe. Eikä Katriina Huttusen loistavaa käännöstä voi koskaan jättää huomiotta.
Lisäksi Natriumkloridin lopussa on sellainen cliffhanger, että toivottavasti Adler-Olsen vielä jatkaa eikä jätä lukijaa sinne kallionkielekkeelle riippumaan.
