Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Narsistisesta persoonallisuushäiriöstä on puhuttu ja kirjoitettu viime vuosina paljon; hieman kyynisesti voisi todeta, että on tullut eräänlaiseksi muoti-ilmiöksi kutsua omien vaikeuksiensa syyksi narsistin uhriksi joutumista. Ongelma on kuitenkin todellinen, ja vanhemman roolissa tällainen persoonallisuus saa erityisen paljon tuhoa aikaan. Aikuinen voi melkein aina sanoutua irti toisen aikuisen vaikutuspiiristä, mutta lapsella tätä mahdollisuutta ei ole. Tästä puhuu Janne Viljamaan kirja Narsistin lapsena : pitkä tie itsenäisyyteen. Viljamaa on sosiaalipsykologi ja hänen esimerkiksi vuorovaikutusta ja kasvatusta käsittelevä tuotantonsa on varsin laaja.
Lyhyesti voisi sanoa, että narsisti on ihminen, jolta puuttuu kyky empatiaan. Häneltä puuttuvat syyllisyyden- ja häpeäntunteet, joita hän sitten projisioi kanssaihmisiinsä. Narsisti on olemassa vain itseään varten ja käyttää toisia peileinään. Viljamaan mukaan narsistinen persoonallisuushäiriö on kaksi kertaa yleisempää miehillä kuin naisilla, mutta koska vielä nykyäänkin monissa perheissä äiti on pääasiallinen hoitaja ja kasvattaja, aiheuttaa narsistinen äiti lapsilleen usein moninkertaista vahinkoa: häneltä luonnistuvat sekä avoin aggressio että marttyyrin viittaan pukeutuminen. ”Narsistiäiti on kuin Lumikin ilkeä äitipuoli, joka muuttuu noita-akaksi nähdessään tyttärensä varttuvan nuoreksi ja näyttäväksi naiseksi”, Viljamaa kirjoittaa.
Toisaalta isällä on useimmiten käytössään silkka fyysinen ylivoima, ja hänkin voi korostaa sitä, kuinka paljon on uhrautunut perheensä eteen. Narsistivanhemman lapsena kasvaminen jättää väistämättä jälkensä minuuteen: tavallisia vammoja ovat masennus, ahdistus, aggressiivisuus ja eri tavoin itsetuhoinen käyttäytyminen. Pahinta on se, että lapsi saattaa helposti kehittyä itsekin narsistiksi ja välittää samaa käytöstä omille lapsilleen, ellei hän pysty katkaisemaan sukupolvien ketjua. Onhan jokainen narsisti jonkun vanhemman lapsi ja jonkinlaisen kaltoinkohtelun ja laiminlyöntien uhri.
Vaikka tästä aiheesta on kuten sanottu kirjoitettu paljon – menneiden vuosikymmenien lähestymistavoista tulivat mieleeni vaikkapa Alice Millerin mustan pedagogiikan ja Martti Paloheimon kotivammaisuuden käsitteet – on Viljamaan kirja tärkeä. Se on kieleltään ja ilmaisutavoiltaan selkeä ja täsmällinen, ja uskoisin, että se antaa monelle lukijalle selityksen heidän lapsuutensa traumoihin.
