Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Nälkäpeili-romaanin päähenkilö on aivan viimeisille sivuille asti anonyymi nuori maalaistyttö. Hän elää kohtalaisen tyytyväistä elämää autellen talon töissä ja turvautuen mammaansa, hyvään ja lämpimään äidinäitiin. Mutta jo ihan kirjan alkusivuilla pelko ja häpeä astuvat mukaan kuvaan, ja sen Ojalammi osaa kuvata oikein taitavasti: suorastaan idyllisen kerronnan keskeyttää sinänsä perin arkinen tapahtuma.
On ruoka-aika, on perunoita ja lihapullia ja juustoraastetta. Pöydässä on myös tuntematon ja nimetön Hän, uhkaava voima, joka ensin arvostelee tytön ottaman ruoan määrää, myöhemmin tuijottaa silmä kovana television missikisoja kuin hevosia maatalousnäyttelyssä ja kommentoi ja arvostelee heidän ulkonäköään. Erityisesti hyvin vaaleat ja hyvin laihat ovat Hänen mieleensä. Näin alkaa siemen syömishäiriöön olla kylvetty.
Tyttö itse tutkii missikandidaatteja vanhoista aikakauslehdistä ja vertailee heidän mittojaan omiinsa. Vielä lapsenpyöreä 12-vuotiaan vatsa ei sovi kuvioon ollenkaan, ja näin alkaa päättäväinen laihdutus ja pakonomainen liikunta. Itsensä nälkiinnyttäminen ei tietenkään ole pelkkää painonpudotusta, mukana on myös kiihkeä tarve hallita oma elämänsä ja selvitä tuon pelottavan Hänen ylivoimasta. Tytön äiti huomaa laihtumisen tietenkin vasta kovin myöhään, ja kun päästään lääkärille, on paino pudonnut jo 28 kiloon. 70-luvun alun maalaislääkäri ei kuitenkaan tiedä mitään anoreksiasta, kunhan määrää voimistavaa ja ruokahalua kiihottavaa lääkettä. Mutta todellinen apu löytyy sitten kuitenkin ihan muualta.
Kirja sisältää tavallaan kaksi eri osaa, kaksi eri aikatasoa: on tuo tytön elämä, 70-luvun alkupuoli, mutta kirjan loppuosa kertoo hänen esiäideistään ja heidän taisteluistaan elämän haltuunottamiseksi. Molemmat tasot olivat sinänsä kiinnostavia ja hyvin kuvattuja; etenkin alun ajankuvaus tuntui ihan hykerryttävänkin tutulta, kun olen samaa aikaa pikkutyttönä elänyt, vaikka tosin kaupungissa. Historiallisessa osuudessa oli myös paljon koskettavaa ja luultavasti aivan todellista tietoakin, mutta jollain tavalla se tuntui hiukan päälleliimatulta.
Ehkäpä vähän reippaampi kustannustoimittaja olisi auttanut yhdistämään nämä tasot luontevammin yhteen ja samalla antaa vähän enemmän aineksia tytön parantumiseen. Tämä siksi, että Marjo Ojalammi on eittämättä taitava kirjoittaja ja osaa kuvata hyvin mielenterveyden häiriöitä, kuten hänen aiempi teoksensa Elävän leski (2018) jo osoitti. Mutta siitä vain eteenpäin kirjailijan tiellä, kyllä hänellä lahjoja riittää.
