Näkymättömät, Barrøyn perhe- ja Ingridin kasvutarina aloittaa norjalaisen Roy Jacobsenin Barrøy-sarjan. Jacobsen on ollut kahdesti ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuden palkinnon saajaksi.
Ingridin perhe asuu Barrøyllä saaren ainoana perheenä. Saari on kahden tunnin soutumatkan päässä pääsaaresta. Elämä saarella 1900-luvun alussa on selviytymistä päivästä toiseen. Karu saari antaa heinää muutaman kotieläimen ylläpitämiseksi ja maata pottujen kasvattamiseen. Tärkein päivittäisen ravinnon lähde on ympäröivä meri. Osa kalasaaliista valmistetaan heti ateriaksi, osa kuivataan tai suolataan talven varalle. Myöhemmin kalaa myös myydään. Ingridin isä käy talvisin töissä kalastusjoukoissa Lofooteilla. Aallot huuhtovat saaren rannoille milloin mitäkin tarpeellista, kaikki kerätään ja lajitellaan talteen.
Saari on karu, mutta asujilleen myös kuin maanpäällinen paratiisi, sitä rakastetaan, luontoa kunnioitetaan.
”Barrøyllä kasvaa kolme raitaa, neljä koivua ja viisi pihlajaa, joista yksi on arpinen ja kuin tynnyri ja nimeltään Vanhapihla, ja kaikki kaksitoista ovat kallellaan suuntaan, johon itse luonto on ne taivuttanut. Lisäksi on iso paju, joka kasvaa maanmyötäisenä ja on elellyt siinä… niin pitkään kuin he muistavat.”
Esi-isät olivat joutuneet tekemään mutkan kiviaitaan, jotta välttyivät pajun kaatamiselta.
Voimakas vapauden kaipuu ja kohtaloon alistuminen käyvät jatkuvaa ja syvällistä vuoropuhelua saarelaisten elämässä: meri antaa ja meri ottaa, vuodenajat säätelevät voimakkaasti arkielämää. Elämä on jatkuvaa ahertamista, se vaatii naisilta vahvuutta ja miehiltä väsymätöntä uurastamista. Myös lasten on osallistuttava arkityöhön heti kun pystyvät. Koulu on pääsaarella, siellä oppilaat joutuvat asumaan kouluaikoina kaksi viikkoa kuukaudesta, kaksi ollaan kotona työtä tehden. Ingridin veljellä koulu jää kesken, kun hänen on isän kuoltua otettava vastuuta perheen toimeentulosta.
Uudistusten myötä saaren eristynyt elämä alkaa vähitellen muuttua. Rakennetaan laituri, keittiöön vesijohto, lisää huoneita, talo maalataan. Suuri muutos on, kun maitolaiva alkaa käydä saaren laiturissa kaksi kertaa viikossa. Maitolaivan kyydissä kulkevat niin maitotonkat kuin ihmisetkin.
Vaikka elämä saarella tuntuu olevan jatkuvaa työntekoa, jopa viimeisillä voimilla raatamista ja vaikka on vastoinkäymisiä, onnettomuuksia ja sairautta, tarina ei mielestäni ole synkkä eikä lohduton. Ihmisistä välittyy luottamus elämään, ”nyt on näin” -asenne. Välittyy toivoa, vapautta ja rakkautta. Ihmiset rakastavat toisiaan ja luontoa. Rakkauden osoittamiseen ei sanoja tuhlata, se on aistittavissa tekoina, se on luettavissa rivien välistä. Lukijalle näkymättöminä sanoina – siitäköhän kirjan nimi Näkymättömät tulee.
Jos haluat lukea Norjan luoteisrannikon saarelaisperheestä 1900-luvun alussa – ja varsinkin jos haluat lukea kielellisesti ja tarinakerronnallisesti hyvän, selkeän ja vaikuttavan kirjan, Näkymättömät kannattaa ehdottomasti lukea.