Hän on nuori. Aluksi ekaluokkalainen, lopuksi kolmenkymmenen. Aluksi ihastunut miesopettajaansa, lopuksi tämän tyttäreen, joka synnyttää ja saa Mayan hänen kanssansa.
Olen hieman pulassa ensimmäisen lukukerran jälkeen. Onneksi olen nauttinut hänen metsäretkistään, luontoelämyksistään, asumisestaan mökissä metsien takana, valokuvaushetkistään, vaatimattomista elintavoista, kasvimaaviljelyksestään, marjojen ja sienten poiminnastaan, uunipuiden keräilystään. Niin: syrjäläisen elämänmuodosta.
Pulani johtuu siitä, että hänellä ei ole nimeä. Kirjailija on jättänyt päähenkilön nimettömäksi. Äidin ja maailmalle kaikonneen isän nimi käy ohuesti ilmi, opettajan ei, eikä hänen tyttärensä. Koiralla on nimi Luru.
Niinpä joudun itse määrittelemään hänen sukupuolensa, mikä ei näin miehenä tuskaa tuota, on itsestään selvää: tyttö ja nainen.
Vaan näin ei ole – muka itsestään selvä! Loppu ei synkkaisi, jos noin olisi.
”Kuljen yhä lammella, nyt poljettua polkua pitkin, pieni käsi isommassa kädessä. — On viideskin polvi metsäläisiä.
– Isi kato! Sudenkorento!
Päähenkilö onkin yhdenäkin isä, se tytöksi olettamani.
Täytyy loikata hetkeksi lopun yli, jättää asia hautumaan, ja käydä takakansikirjoitukseen kiinni: ”… tarina kasvusta omaksi itseksi, rakastetuksi vailla sukupuolta tai nimeä.” Nyt täsmää: nykyaika ’tunnustaa’ jo muunsukupuolisuuden.
Marjo Lanérin romaani kertoo tuonkaltaisen identiteetin hakemisesta ja löytymisestä. Näkyjä on vahva kuvaus hennosta ihmisestä, joka elää metsän keskellä, yhteiskunnan laidalla, yhteisön ulkopuolella, mutta ei silti yksin – kaltaisia on, sellainen on rinnalle löytynyt.