Vielä oli yksi Sirpa Kyyrösen runokokoelma lukematta, tämä Katri Vala -palkittu esikoiskokoelma Naispatsaita. Tuttua kuvastoa tässä esikoisessakin on: kuten nimestä voi päätellä, naiseus on vahvassa osassa, ja erilaista luontokuvastoa on mukana paljon. Kyyrösen kuvaama naisten maailma on mieslukijalle kiehtova.
Muodoltaan Naispatsaita ei ole patsaaksi jähmettynyttä, vaan virtaa monimuotoisena. Merkitystä tuodaan asettelusta, säejako vaihtelee, säkeiden pituus on toisinaan pidempi, toisinaan lyhyempi. Proosarunon puolellekin kallistutaan välillä. Osa runoista on nimetty, valtaosa nimeämättömiä.
Kyyrösen teksteissä Andersenin merenneito kohtaa selkärankareuman, Auroralla on sydänvaivoja, “[h]armittaa, että rinnoistani ei jäänyt muita kuvia kuin se jossa imetän lasta”. Synnytään ja kuollaan. Kaikki tämä kerrotaan kauniilla kielellä, jossa konkreettinen, tieteellinen, luonnollinen ja mystinen sekoittuvat.
Seuraavana aamuna löysin polulta vetäytyneen meren,
tuhatvuotisten keuhkojen rytmin ja avautuneen lantion.
Synnytin etanat ja kotilot, kuka merestä, kuka metsän sisältä siihen
ja tiesin olevani syvällä kuin juuri,
pinnalla kuin vasta avautunut lumpeenkukka.
Kyyrösen tuotantoa ei voi kuin ihailla, kun sitä tarkastelee kokonaisuutena. Voit tarttua mihin tahansa teoksista, avata sen mistä kohtaa hyvänsä, ja saada eteesi jotain kaunista ja puhuttelevaa. En lainkaan ihmettele, että Kyyrönen on ollut monien palkintoraatien suosikki.