Cecilia Samartin: Naiset valkoisissa

Kun joskus muinoin on käynyt Kuubassa ja oleskellut muutaman viikon Havannassa, on aika verestellä näkemiään ja kokemiaan.

Hyvinpä tuo onnistuu Kuubasta alle vuoden ikäisenä perheensä mukana paenneen psykoterapeutti Cecilia Samartinin Naiset valkoisissa -luku­romaanin kautta – jo pelkkä Nic Oxbyn hieno kirjan kansi säväyttää ja johdattaa mestoille!

Havannan kaduilla pujahdellaan, rakastutaan ja rakastellaan Maleconin rantakadulla, astutaan joskus kauniiden, nyt ränsistyneiden talojen sisätiloihin ja päästään elämään puutteen keskelle. Vielä tavaranpuutteen kestäisikin, mutta vapauden puute, sananvapauden, mielipiteenilmaisun puute on tukahduttavaa ja hengelle käyvää.

Suvun välkky, lääkäripoika Ernesto on pidätetty mielipiteittensä vuoksi ja hän istuu loputonta tuomiotaan Combinado del Estessä, vankilassa johon suku­laisilla ei pääsyä ole. Ei äiti Marialla, ei vaimo Silvialla eikä Sophie-tyttärellä. Ei ennen kuin kiero rakkaus astuu peliin ja saa tapahtumiin vauhtia.

Naiset marssivat sunnuntaisin valkoisissaan hiljaista mielipidemarssiaan, vaikka kovia kokevatkin valtaapitäviltä. Mielenlujuutta koetellaan niin vankilassa kuin kaduillakin. Olisiko aika luopua mielipiteestään ja näin päästä nauttimaan monenlaisista vapauden hedelmistä, konkreettisistakin? Siihen vallanpitäjät tähtäävät.

Varmaan tuo kaikki on totta, ainakin vuonna 2003 perustettu Ladies in White -liike on totta ja sen sunnuntaiset marssit pidätettyjen sukulaisten, mieli­pide­vankien vapauttamiseksi.

Se taas miten syvällä – Kuubasta vauvaiässä paennut ja siellä sen jälkeen maassa käymätön – Cecilia Samartin (s. 1961) on kansan sielussa kiinni, onkin toinen juttu. Vai onko tieto ja kokema samantapainen kuin turistilla?

Sujuvaa kerrontaa, jännittävää yksilöllistä ’leikkiä’ ihmiskohtaloilla.

Ja mukavasti kertautuivat mojitot, turistimyymälät ja rähjäiset rakennukset, salsa ja ikuisesti kestävät autonrähjät, eli ihmisten kekseliäisyys selvitä monin keinoin arjesta ja elämästä.