Keitä ovat mennoniitat? Miriam Toewsin kirjaan tarttuessani oli pakko myöntää yleissivistykseni puutteet tältä osin, mutta onneksi Google toi taas apuaan. Lyhyesti sanottuna kyseessä on protestanttinen uskontokunta, joka on sitoutunut väkivallattomuuteen, pasifismiin ja uskovien kasteeseen, mutta myös normaaliyhteiskunnasta eriytymiseen ja hyvin konservatiivisiin arvoihin. Mennoniittaliike on lähtöisin Alankomaista, mikä selittänee teoksen joidenkin henkilöiden hollanninkielisiltä kuulostavat henkilönnimet; jopa Anne Frankin päiväkirjoista niin tuttu Miep-nimi käväisee kirjan sivuilla.
Naiset puhuvat on sivumääräisesti aika lyhyt kirja, mutta se sisältää melkoisen tapahtumaketjun pienen uskonnollisen siirtokunnan sisällä. Tytöt ja naiset saattoivat nimittäin herätä aamuisin huonovointisina, verisinä ja satutettuina, sillä heidät oli raiskattu yöllä. Tekijänä eivät olleet mitkään demonit tai Saatana itse, vaan yksinkertaisesti yhteisön miehet ja pojat, jotka olivat eläinten tainnutusainetta apunaan käyttäen hyökänneet uhriensa kimppuun.
Naisissa nousi kapinamieli, mutta heidän keinonsa minkäänlaisen muutoksen toteuttamiseen olivat lähes olemattomia, koska he olivat luku- ja kirjoitustaidottomia eikä juuri kukaan tiennyt mitään siirtokunnan ulkopuolisesta elämästä. Avuksi saatiin nuori August, joka oli aikoinaan jättänyt yhteisön vanhempiensa kanssa mutta sitten kuitenkin palannut takaisin. Kirja kertoo kahdeksan eri-ikäisen naisen keskustelusta, ja samalla se kuvaa valaisevasti heidän erilaisia luonteitaan ja samalla koko siirtokunnan olemusta.
Kuten niin usein on asianlaita suljetuissa uskonnollisissa yhteisöissä, myös mennoniitoille ei ole olemassa pelastusta tai paikkaa paratiisissa ryhmän ulkopuolella. Kirkosta tulee Jumala. Kun kirkon arvot ovat niin konservatiivisia kuin kirjan fiktiivisessä Molotschnan seurakunnassa, on maailma naisille todella ahdas ja ääripatriarkaalinen. Molotschnassa patriarkaatti on viety suoranaiseen pahuuteen: väkivallantekojen seurauksena perheissä on jopa 15–20 lasta eikä lapsilla ja naisilla ole minkäänlaista sananvaltaa elämäänsä. Raamattu on periaatteessa kaiken ohjenuorana, mutta miten naiset voisivat tutustua siihen itse, koska eivät osaa lukea?
Kaiken synkkyyden ja joskus jopa pateettisuuteen nousevan patriarkaatin arvostelun vastapainona kirjassa on kuitenkin vaivihkaista huumoria, joka toisaalta liittyy naisten persooniin, toisaalta yhteisön sulkeutuneisuuteen ja tietenkin myös miesten kaksinaismoraaliin: naiset esimerkiksi eivät usko, että kellään Molotschnassa voisi olla puhelinta, mutta niinpä vain löytyykin kännykkä yhteisön korkealta taholta, sillä August on pannut merkille, että ”Petersillä on ollut puhelin vuosia (-). Hän pelaa sillä pelejä, kun muut miehet ovat pellolla.”
Naiset puhuvat on merkittävä feministinen teos, pienestä koostaan huolimatta suuri kirja.