Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Näin etelän ihmisenä poromiehen ammatti kuulostaa varsin eksoottiselta, ja miehiseltä myös. Toimittaja Maria Paldanius saakin kokea aikamoisen yllätyksen etsiessään haastateltavaksi naispuoleista poromiestä, sillä ehdokkaista ei yllättäen olekaan minkäänlaista pulaa. Silti, alasta puhuttaessa kuuluu lähinnä miesten ääni. Miksi näin? Yhdestä juttukeikasta kasvoikin paljon suurempi projekti ja tätä kirjaa varten on haastateltu kaikkiaan 18:sta naista kymmenestä Lapin paliskunnasta.
Otetaan ensin kuitenkin perusasiat haltuun. Suomen poronhoitoalue on jaettu 54 paliskuntaan. Paliskunnat ovat pinta-aloiltaan ja poromääriltään erikokoisia poronhoitoyksiköitä ja jokainen paliskunta on osakkaidensa muodostama yhteisö, joka vastaa poronhoidosta alueellaan. Kukin poronomistaja kuuluu vain yhteen paliskuntaan, Paldanius tähdentää. Miten sitten tullaan poronhoitajaksi?
Kirjan ensimmäinen haastateltava Sanna Romakkaniemi kertoo, että se riippuu paljon paliskunnasta. Joskus täytyy tehdä naimakaupat ja toisinaan mukaan pääsee vain sukulaissuhteen kautta. Kirjan mittaan käy kyllä selväksi, että porojen ostaminen ei välttämättä onnistu ihan tuosta noin vain, edes kokeneelle poromiehelle. Varsin monelle haastateltavalle poronhoito onkin sukuperinne.
Jotkin paliskunnat ottavat taas uusia tekijöitä mielellään mukaan. Kirjan hauskin esimerkki tästä on kirjan viimeinen haastateltava Anne-Mari Kovalainen, joka täysin kokemattomana voitti ensimmäisen poronsa arpajaisista! Tämä ei näyttänyt muita poronhoitajia hetkauttavan, ja Kovalainen otettiin nopeasti mukaan yhteisöön. Nykyään Kovalaisella on hallussaan jo monipäinen lauma.
Sukupuoli kuitenkin muodostaa alalla omat haasteensa. Pirita Hattukangas mainitsee yhden suuren ongelman alalla, nimittäin lasten saamisen. Raskaana oleva poronhoitaja ei saa sijaisapua, sillä poroalalla tarjolla oleva sijaisapu on sairausperusteista ja raskaus ei ole sairaus. Oletuksena on, että naisen mies hoitaa porot silloin kun nainen on estynyt, mutta entäpä jos mies ei ole poroalalla? Poroyhteisöön sisään pääseminen ei ole monen haastateltavan mielestä myöskään naiselle yhtä helppoa kuin miehelle, vaikka sisulla oman arvonsa saakin todistettua. Paliskuntien hallituksissakaan ei naisia vielä erityisemmin näy, vaikka naiset eivät ole ammatissa enää mikään harvinaisuus.
Muunkinlaisia haasteita riittää. Lapin luonto on herkkää ja uusiutuu hitaasti. Vanhoja metsiä alettiin kaataa 1950-luvulta alkaen ja näihin kaadettuihin metsiin ei jäkälä enää kasva, Emilia Yli-Suvanto kertoo, ja tämä on omalta osaltaan johtanut porojen talviruokintaan. Ilmastonmuutos asettaa myös omat haasteensa; kun lumi sulaa maahan, sen päälle muodostuu kuori, jota poro ei saa rikottua, eikä eläin siten pääse käsiksi lumen alla olevaan jäkälään.
Vaikka poroala ei selkeästi ole helppo, niin silti kirjasta ei välity niinkään negatiiviset haasteet, vaan poronhoito elämäntapana. Työ on sen verran kokonaisvaltaista, että muun elämän täytyy mennä sen ehdoilla, mutta ehkä juuri siitä syystä se tuo sellaista substanssia elämään, mitä moni moderni työ ei välttämättä tuo mukanaan?
Olkoon sitten minun puoleltani jonkinlaista romantisointia, mutta poronhoito työnä, jossa eletään luonnon ehdoilla, kiehtoo kyllä ajatuksena ja siitä oli mielenkiintoista lukea. Vaikka perinteinen ala onkin, tulee haastatteluista ilmi myös miten paljon poronhoito on viime vuosikymmeninä muuttunut. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä minkälaisia muutoksia tulevat vuosikymmenet tuovat alalle mukanaan. Kiinnostava kirja, suosittelen tutustumaan!