Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Viime vuosina oikeistonationalismi on ollut maailmalla nouseva trendi, puhutaanpa sitten Venäjästä, Unkarista, Puolasta, Intiasta, Turkista tai Yhdysvalloista. Yalen yliopiston filosofian professori Jason Stanley antaa kirjassaan Näin toimii fasismi selkeän ja tiiviin yleisesityksen tästä maailmaa jälleen kerran riivaavaavasta liikkeestä ja sen toimintatavoista.
Fasistisen politiikan ytimestä löytyy Stanleyn mukaan dehumanisointi, tapa jolla se pyrkii jakamaan väestön ”meihin” ja ”niihin”, omiin ja vihollisiin. Tämä jyrkän mustavalkoinen jako oikeutetaan eloonjäämiskamppailulla: ”vihollinen” uhkaa meitä, meidän arvojamme ja identiteettiämme, ja kovia otteita ihannoiva fasismi on ainoa ratkaisu tältä viholliselta puolustautumiseen.
Stanley korostaa, että nimenomaan nationalismi on tämän vihollisjaon ytimessä. Ryhmäidentiteetti voi perustua ihonväriin, uskontoon, perinteeseen tai etniseen alkuperään, mutta fasistinen politiikka poikkeuksetta väittää synnynpaikkansa löytyvän myyttisestä menneisyydestä – ajasta jolloin kansakunta oli uskonnollisesti puhdas, rodullisesti puhdas, kulttuurisesti puhdas tai kaikkea edellä mainittua, Stanley kirjoittaa. Tämä kuviteltu ja ihannoitu historia tarjoaa esikuvan sille miltä myös nyky-yhteiskunnan tulisi näyttää: sen tulisi olla paikka jossa palataan perinteisiin arvoihin ja perinteiseen patriarkaaliseen hierarkiaan. Autoritäärinen johtaja luotsaa kansakuntaansa kuten isä perhettään ja aivan kuten tämä hierarkia nähdään nostalgisena ja luonnollisena, nähdään myös luonnollisena, että ”valittu kansa” johtaa ja sortaa heikompiaan.
Fasistiselle maailmankuvalle hierarkia on siten itsestäänselvyys, suorastaan luonnollinen fakta, ja ajatus minkäänlaisesta tasa-arvosta on siten täysin luonnoton. Stanley tekee terävän havainnon tähän liittyen. Fasistisille liikkeille on tyypillistä pyrkiä valtaan syyttämällä vastapuolta korruptiosta, mikä on sikäli erikoista, että fasistit itse ovat poikkeuksetta korruptoituneempia kuin ne, joita he pyrkivät korvaamaan. Silti heidän kannattajansa katsovat heidän omaa korruptiotaan läpi sormien, vaikka se olisikin hyvin räikeää. Miksi? Stanleyn mukaan kyse on juurikin hierarkkisesta ajattelutavasta. Meille on eri säännöt kuin niille. Kun fasistinen poliitikko pääsee valtaan ja kahmii kaksin käsin kaiken minkä irti lähtee, hän tällaisen ajattelun mukaan ottaa vain sen, mikä hänelle luonnollisesti kuuluu. Jos yksi ”niistä” on vallassa, se osoittaa miten koko systeemi on oikeastaan korruptoitunut.
Uhrimentaliteetti kuuluukin Stanleyn mukaan luonnollisesti fasistiseen ajatteluun. Jos ”me” kerran olemme luonnollisesti parempia, tasa-arvo ja vallanjako vähemmistöjen kanssa näyttäytyy jopa sortona, siltä että ”meiltä” on viety jotain, mikä kuuluisi meille. Stanley kirjoittaa, miten fasistinen politiikka saakin ravintonsa juuri hierarkia-aseman menettämisen aiheuttamasta loukkaantumisen uhriutumisesta.
Kirjan ehkä mielenkiintoisin sisältö käsittelee salaliittoteorioita ja miten ne kytkeytyvät fasistiseen ajatteluun. Filosofi Giulia Napolitano on esittänyt, että salaliittoteorioilla on pohjimmillaan tarkoitus suunnata epäluuloa johonkin ulkoryhmään ja palvella jonkin sisäryhmän etuja. Salaliitoissa ei siis välttämättä ole kyse siitä, että niihin olisi tarkoitus uskoa kirjaimellisesti, ”vaan niiden tehtävänä on pikemminkin herättää yleistä epäluuloa maalitaulujensa uskottavuudesta ja kunnollisuudesta”.
Salaliittoteorioilla viedään uskottavuus erityisesti valtavirran medialta ja koulutusinstituutioilta ja siten kansalaisilla ei ole enää yhteistä todellisuutta tai luottamusta, joka voisi toimia demokraattisen harkinnan taustana, Stanley kirjoittaa. Lopputuloksena kansalaiset alkavat etsiä politiikasta pikemminkin heimoidentifikaatiota ja etsiä luottamusta vain yhteen hahmoon, vahvaan johtajaan. Hitler kirjoitti Mein Kampfissa miten propagandan päämääränä on korvata perusteellinen argumentointi irrationaalisilla peloilla ja intohimoilla, ja kuten Donald Trumpin neuvonantaja Steve Bannon kommentoi 2018, ”viha ja pelko saa ihmiset vaaliuurnille”.
Salaliittojen aiheuttama epäluottamus ja paranoia puolestaan oikeuttaa rajut toimet, kuten ”liberaalin” median sulkemisen. Onhan media osoittanut olevansa vinoutunut ja osa salaliittoja sillä, että se ei suostu käsittelemään salaliittoja! Tästä kieroutuneesta logiikasta olkoon esimerkkinä Viktor Orbán, joka syyttää George Sorosta aikomuksesta täyttää Unkari ei-kristityillä siirtolaisilla. Se, että tästä ei ole minkäänlaisia todisteita, on itsessään todiste siitä, että Soros kontrolloi mediaa – ja samalla Orbán itse voi tiukentaa kuristusotettaan median ympärillä.
Minkälaiset olot sitten edesauttavat fasismia? Stanleyn mukaan yhteiskunnan suuri taloudellinen epätasa-arvoisuus on suuri riskitekijä. Tällaisissa oloissa on helppo lietsoa pelkoa ja kaunaa; sitä että joillakin on ja toisilla ei, ja miten ”ne muut” eli laiskat loiset pyrkivät hyötymään ”meidän” työnteosta. Suuri este fasismille on puolestaan luokkarajojen sisäinen ykseys ja empatia, joista Stanley antaa esimerkkinä ammattiliitot. Ammattiliitot ovat puskuri globaalien markkinoiden käänteitä vastaan, ja ne edesauttavat solidaarisuutta muita työläisiä kohtaan silloinkin, kun eri ihmisryhmillä ei ole keskenään muuta yhteistä.
Se että ammattiliitoilla olisi näinkin iso ehkäisevä vaikutus eriarvoisuutta vastaan kuulostaa hieman yllättävältä, mutta Stanley iskee pöytään tutkimustuloksia. Maailmanlaajuisesti on nähtävissä korrelaatio, että maat joissa on vahvat ammattiliitot (muun muassa Pohjoismaat), ovat tasa-arvoisempia kuin maat, joissa näin ei ole (USA, Chile, Turkki, Meksiko). Maita, joissa epätasa-arvo on suurta ja joissa ammattiliittojen määrä on suuri, ei puolestaan löydy yhtäkään. Koska fasismi kukoistaa taloudellisen epätasa-arvon oloissa, fasistinen poliitikka pyrkii hajoittamaan ammattiliitot ja tekemään työläiset mieluummin riippuvaiseksi johtajasta ja puolueesta. Stanley jopa kirjoittaa, että antipatia ammattiliittoja kohtaan on fasistisessa poliitiikassa niin merkittävä teema, ettei fasismia voi täysin ymmärtää ilman sitä. Mielenkiintoinen huomio, johon en ainakaan itse ollut aikaisemmin törmännyt.
Kirjan johdannossa Stanley korostaa, miten jokaisen maan konteksti on erilainen ja siten se, mitä tapahtui toisen maailmansodan aikaan Saksassa, ei ole sama asia mitä tapahtui Italiassa. Aina fasistinen politiikka ei myöskään johda avoimen fasistiseen valtioon, mistä Stanley antaa kirjassaan esimerkin puhuessaan muun muassa Yhdysvaltain poliittisesta historiasta. Yhdysvallat korostuu kirjassa muutenkin, mutta aina silloin tällöin poiketaan muun muassa Puolassa, Unkarissa ja Turkissa vilkaisemassa, miltä näyttää matka autoritääriseen yksinvaltiuteen. Vaikka fasistisen politiikan lopputuloksena ei välttämättä ole aina se pahin mahdollinen, eli demonisoidun vihollisen suoranainen eliminointi, on se silti hyvin vaarallista.
Kuten Donald Trumpin presidenttikausi osoitti, käyttäytyminen ja puheet, joita pidettiin aikanaan mahdottomana hyväksyä presidentille, ovatkin yhtäkkiä uusi normaali. Fasismin käytännöt elävät siis jo kauan ennen kuin fasismissa varsinaisesti eletään. Kuuluisa sammakko kattilassa kuitenkin jättää helposti huomioimatta lämpötilan jatkuvan nousun, ellei ymmärrä olla tarkkaavainen ja hypätä ajoissa kyydistä. Toivon mukaan tämä kirja auttaa juuri siinä. Jason Stanleyn opas on mukavan helppolukuinen ja suurelle yleisölle suunnattu, joten mikäli haluaa ymmärtää perusasiat fasismista, tästä on hyvä aloittaa. Jatkolukemiseksi suosittelen Tarmo Kunnaksen kirjaa Fasismin lumous, joka pohtii miksi fasismi oli (ja on) niin lumovoimainen aate, että siitä innostuivat miljoonat. Tähän kysymykseen Stanley ei nimittäin kirjassaan erityisemmin paneudu.