”Onnellista rakkautta ei ole muualla kuin englantilaisen romaanin lopussa. – – Jokainen rakastunut on hullu, näin uskotaan. Mutta onko mahdollista kuvitella hullu joka on rakastunut?”
Useasti palkittu yhdysvaltalainen menestyskirjailija Jeffrey Eugenides on valinnut korttinsa hyvin mitä hänen tuoreimpaan romaaniinsa tulee. Teos sijoittuu kaunokirjalliseen yliopistomaailmaan, kuvailee sitä kuinka toistensa ja itsensä kanssa umpisolmuun ajautunut ystäväjoukko painiskelee rakkauksiensa ja rakkaudettomuuksiensa kanssa ja käsittelee näiden ohella sairastunutta, järkkynyttä mieltä.
Kukapa ei näistä teemoista kiinnostuisi, kukapa ei tahtoisi tietää ovatko rakkaus ja mielisairaus toisensa poissulkevia asioita tai voidaanko ”todellisesta” 1800-luvun suurten romaanien rakkaudesta ylipäätään enää puhua? Entä mitä tapahtuu, kun entisaikojen avioliittojuoni törmää 1980-lukulaiseen kolmiodraamaan? Niin, kukapa ei. Luulen, että moni tarttuu tähän teokseen juuri näistä syistä. ”Hullut” kiinnostavat aina, samoin rakkaus. Viittaukset ikiaikaisiin ja ihastuttaviin klassikoihin eivät myöskään tapaa poissulkea lukijoiden listoilta meitä lukutoukkia, pikemminkin päinvastoin.
Eugenides on siis pelannut varman päälle, ja hyvä kai näin. Toisaalta kun kirjallisen menestyksen saralla on päässyt jo tälle asteelle, ei askel hieman tuntemattomaampaankaan olisi mielestäni ollut huono ratkaisu. Nyt en voi olla mainitsematta, että ajoittain Eugenides tuntuu jopa menevän siitä, missä aita on matalin.
Kaikesta huolimatta Naimapuuhia on perushyvä romaani, joskin paikoitellen hieman turhantarkasti venytelty. Teoksen kieli on mielekästä, sen ajatukset älykkäitä. Henkilöhahmot ongelmineen ovat mielenkiintoisia ja kirjailija onnistuu luomaan heidän ympärilleen maailman, johon lukijan on helppo sukeltaa – niin ulkoisesti kuin hahmojen päänsisäisestikin.
Tämä oli ensimmäinen kosketukseni Jeffrey Eugenidesin teoksiin, eikä varmasti viimeinen. Uskallan olettaa, että hän on kirjoittanut parempiakin.