Martin Pistorius oli vasta 12-vuotias, kun hän sairastui vakavasti. Mystinen sairas valtasi pienen pojan. Kahdeksantoista kuukauden kuluessa sairaus oli edennyt niin pitkälle, ettei Martin voinut enää puhua eikä liikkua. Lääkärit eivät löytäneet sairaudelle nimeä. Martin vajosi kooman kaltaiseen tilaan ja jäi kehonsa vangiksi vuosiksi.
”Ajan loputtomuus on minulle niin tuttu käsite, että osaan kadottaa itseni siihen. Voin sulkea itseni ulkomaailmaan ja sukeltaa pimeyteen päiviksi, jopa viikoiksi – tuolloin olen vain musta möykky, jota pestään, ruokitaan ja siirrellään sängyn ja pyörätuolin välillä.”
Viisi vuotta Martin eli kehossaan ilman että tiesi tästä päivästä mitään. Eräänä päivänä jotain kuitenkin tapahtui, kun hän ikäänkuin heräsi koomastaan, ollessaan kuitenkin edelleen liikunta- ja puhekyvytön. Martin oli kehonsa vanki. Kukaan ei tiennyt että Martin pystyi ajattelemaan aivoillaan aivan kuten ennenkin. Hän oli erittäin tietoinen ympärillään tapahtuvista asioista, ilman että kukaan tiesi asiasta.
Kirja on alkuun ahdistava. Lukijana ei pysty edes kuvittelemaan miltä tuntuu olla tuollaisessa tilassa. Olet vankina omassa kehossasi, eikä kukaan pysty auttamaan sinua. Vuosia Martin seurasi toisten tekemisiä ja siinä samalla joutui kokemaan ja kärsimään itsekin monenlaisia vääryyksiä. Eräänä päivänä kuitenkin eräs Martinin hoitaja uskoi, että Martin pystyisi kommunikoimaan jotenkin. Siitä päivästä alkoi Martinin taistelu takaisin elämään, kommunikoivana ihmisenä. Tie oli kivinen, mutta päättyi lopulta onnellisesti.
”Kirkko on viileä ja hiljainen. Edessäni avautuu pitkä käytävä, jonka alttarin puoleisessa päässä istuvat äidini, sisarukseni ja ystäväni. Odotan kirkon sisällä oven edessä ja katson alttarin yläpuolella olevaa valtavaa lasimaalausta.”
Martin Pistorius on itse kirjoittanut tämän kirjan. Kirja on alkuun hieman rönsyilevä ja luvut ovat lyhyitä. Asia tulee kuitenkin lyhyissäkin luvuissa selviksi ja tarinan positiivisuus saa lukijan haluamaan lisää tietoa Martinin tulevaisuudesta. Kirjan keskellä on muutamia kuvia Martinin eri elämänvaiheista ja tilanteista. Kirjaa lukiessa palasin usein katsomaan näitä kuvia ja miettimään Martinin kohtaloa.
Kirjan loputtua tuli kyynel silmään. Voiko tällainen tarina olla oikeasti totta? Kyllä se voi. Tämä kirja on ehdottomasti täynnä toivoa, sitkeyttä ja rakkautta.