Olen lukenut paljon, mutta mieleen ei tule yhtään kirjaa, jossa syksyn herkkyys olisi kuvattu yhtä hienosti kuin Muumilaakson marraskuussa. Heti alussa teksti on surumielisen kaunista, mutta kuitenkin hyvin elämänmakuista ja koristelematonta. Kun syksy saapuu, se on hyväksyttävä, vaikka elämä olisikin hieman vaikeampaa. Ei ole varmaan sattumaa, että tämä oli Tove Janssonin viimeinen varsinainen muumikirja.
Tässä teoksessa pääosissa ovat muumiperheen sijasta Nuuskamuikkunen, Vilijonkka sekä muut hahmot. Kirja on tunnelmallinen, kuin lepattava lyhty kuistilla keskellä pimeää syysmaisemaa. Toven tarinoissa kaikista eniten viehättää taiturimainen sadun ja todellisuuden sekoitus. Arjen pikkuasiatkin muuttuvat kiehtoviksi.
Kaikkialla kuiski ja pisaroi, ja metsä kätki Nuuskamuikkusen lempeään ja suloiseen yksinäisyyteensä.