Muttinen on vauva ja äiti on tietysti äiti. Eräänä päivänä asiat ovatkin hieman toisin, kun äiti ei jaksakaan olla äiti. He päättävät vaihtaa osia, sillä Muttistakaan ei huvita olla vauva. Äiti käy viltille makoilemaan, Muttinen sen sijaan rupeaa kotitöihin. Sitten äiti ottaa päiväunet ja Muttinen tekee äitien vauvojen päiväunien aikaisia asioita: soittelee puhelimella, katselee televisiota, maistelee suklaata – ja lähtee suureen maailmaan. Yht’äkkiä Muttinen onkin yksin ja tilanteessa, jossa vain äiti voi auttaa. Ja juuri silloin äiti herää päiväunilta, karistaa vauvan viitan harteiltaan, suorittaa kultamitalijuoksun ja ilmestyy Muttisen luo. Eikä enää ole mitään hätää.
Muttinen ja äiti on yksinkertaisesti ihana kirja. Ja oikeastaan ihan erilainen kuin pelkän kansikuvan perusteella osasin odottaa. Tarina on oivallinen ja tunteita herättävä; eikö lähes jokainen äiti joskus väsy äitinä olemiseen, eikö jokainen äiti juoksisi vähintäänkin kultamitalin, mikäli oman lapsen auttamisesta kilpailtaisiin. Ja eivätkös vaan vauvat olekin yllättävän nokkelia – vaikka sitä ei ihan heti ajattelisikaan. Tämän kaiken lisäksi sekä tarinassa että kuvituksessa on omanlaistaan hilpeää huumoria, josta innostuin kovasti.
Siis ei mitään muuta kuin suosittelua; suurella, äidillisellä sydämellä. Kirjan takakansi lupaili tämän aloittavan Muttisesta kertovaa sarjaa, johon jään innostuneena odottelemaan jatkoa.