Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kuinka paikallaan mutta-sana onkaan kirjan kannessa! Siirräpä se aloittamaan sivulausetta ja peli on jo pitkälti menetetty. Eppu Nuotion mutta on täynnä tunnetta, ihmetystä ja toivoa tässä ja nyt.
Karin Kiurukorpi on jo viisikymppisensä juhlinut, yksin elävä nainen Turusta. Vuosikymmeniä kestänyt avioliitto on päättynyt klassiseen tapaan; mies on vaihtanut nuorempaan, kuten tavataan sanoa. Tytär Klara on kaukana merten takana. Päivisin hän suuntaa koululle ja opettaa historiaa yläasteella ja lukiossa. Vaikkakin elämän kolhima, haavojensa ja arpiensa jälkeenkin Karin on niitä elämän luottohenkilöitä, jotka hoitavat kunnialla työnsä, lohduttavat lastaan kriiseissä ja käyvät katsomassa dementoitunutta äitiään.
Toinen kirjan päähenkilöistä on Lauri Eriksson, myöskin tahollaan jätetty ja pettynyt viisikymppinen. Kipu avioliiton kariutumisesta on ollut sen verran kova, että Lauri on työntänyt naiset pois mielestään. Ex-vaimo on todennut hänen viakseen umpitylsyyden eikä sellainen diagnoosi todellakaan kannusta parisuhteeseen. Lauri on suunnannut voimansa työntekoon ja hän onkin toinen menestyvän ilmastointifirman avainhenkilöistä. Kun yksin oloon tottuu ja päivät kulkevat totuttuja latuja, niin elämästään on karsinut pois monta riskitekijää.
Kumpikaan ei etsi ja silti he löytävät. Ensitapaaminen on hyvin epäromanttinen. Kesken pitkän kävelylenkin Karinin on poikettava asuntonäyttöön vessaa etsimään, koska muutakaan paikka helpotukselle ei ole näköpiirissä. Karin on ymmärrettävästi hätäinen, epävarma vanhoissa toppavaatteissaan ja itseneulomissaan lapasissa – hän ei ole pukeutunut tavatakseen ketään tai poiketakseen mihinkään. Ja silti tämä mies portaiden yläpäässä katsoo häneen, huomaa ja antaa tietä. Tämä mies on Lauri, ja hän osaa kuunnella niin, että sinänsä lyhyetkin sananvaihdot muuttuvat merkityksellisiksi. Hetkeä ei voi päästää käsistään, vaikka nyt ei olekaan aikaa pohtia vaikuttimia tai tuntemuksia. Jokin intuitio sen kertoo, että tälle on annettava tilaisuus.
Toisaalla rakkautta on ollut ilmassa jo pidemmän aikaa, tosin vain salassa ja yksipuolisesti. Kaari on Laurin kolmekymppinen työtoveri ja hänet voisi suorastaan kuorruttaa korvaamatonta työntekijää ja loistavaa vaimoehdokasta kuvaavilla adjektiiveillä. Kaari on tyylikäs, sanavalmis, hauska – ja toivottoman rakastunut Lauriin. Kaari ei ole halunnut kiirehtiä ja on uskonut vielä saavansa vastakaikua tunteilleen, kunnes Laurin käytöksessä ja olemuksessa alkaa olla ihastuneen miehen piirteitä.
Mutta minä rakastan sinua viihdyttää ja valloittaa, mutta kirjassa on kaikki ainekset syvältä kirpaisuunkin. Keski-ikäisen rakkaus ei ole missään suhteessa ”vähemmän”, päin vastoin se ehkä löytää paikkansa laajemmassa kokonaisuudessa kuin aikuiselämän alkutaipaleen rakkaudet. Rakkaus tunnistaa kyllä kohteensa kolmetoista vuotta vanhassa toppatakissakin, vaikka epävarmuuttamme miten yritämme ulkokuortamme kiillottaa sille mieleiseksi. Kaunista tekstiä Eppu Nuotiolta: ”Tämä rakkaus kääntää minut kuin perunamaan.”
