Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Minä kerron millaista elämäni on ollut 20. vuosisadan Venäjällä – – – ”” – – – jouduin kulkemaan kuin hylätty koira.”
Inkeriläisiä kuten muitakin vähemmistöjä vainottiin loputtomiin, pidätettiin, lähetettiin leireille, eliminoitiin, likvidoitiin, hävitettiin viimeiseen mieheen.
Anita Konkka kuuntelee setänsä Eeron puhumat kasetit sedän kuoleman jälkeen. Nauhoituksia on kaikkiaan 23 kasetillista. Vain muutaman kerran Anita on tavannut Eeron, joten on siinä elämäkerran kirjoituksessa omat ongelmansa: toden ja valheen ja väärin muistamisessa seulomista – tarkennuksia et voi enää kysyä. Mitä ja miten mies on oppinut sanomaan, itsensä ilmaisemaan? Onhan Eero kasvanut ja elänyt ikänsä valtiossa, jossa oli parasta pitää vettä suussa vieraan kuullen ja salata omat ajatuksensa jopa itseltään.
Musta passi kertoo miehestä, joka jostain kumman syystä selvisi Stalinin vainoista, vaikka oli väärää sukua ja maata. Yleensä vain sellaiset saattoivat selvitä, ketkä veljeilivät puolueen kanssa ja hännystelivät johtavia henkilöitä. Ilmiantajat, vakoojat. Eero selvisi, kun riittävän usein vaihtoi maisemaa ja ammattia milloin Uralin taakse, milloin Mustallemerelle, milloin Murmanskiin. Pelastui vaikka kantoi Mustaa passia, jossa merkintä 34a merkitsi luokkavierasta.
Konkan perhe pakeni Suomeen Eeron ollessa kymmenvuotias, vaan kun täälläkään ei hyvä ollut, Konkat palasivat takaisin vallankumouksen jälkeiseen valtioon, jossa ei hetken rauhaa. Pojista Juhani jäi pysyvästi Suomeen, ja täällä hänestä tuli kirjailija ja venäjän kirjallisuuden kääntäjä.
Eero uskoi kommunismiin, isä ei. Niinpä Eero sai häipyä kotoaan. Isä lopulta pidätettiin kulakkina ja tapettiin.
Anita tapahtumien kelaajana tuo myös itsensä Balkanin sodan yllyttämänä mukaan muisteloihin, jottei Eeron ääni aivan harhaan menisi. Anita kummastelee, miten Eeron ja Juhanin näkemykset isästä olivat aivan toisenlaiset, aivan kuin eri henkilöstä olisivat puhuneet. Joten tietyllä varovaisuudella kasetteja oli kuunneltava ja kertomusta kirjaksi kirjoitettava.
Naisten mies komea Eero joka tapauksessa oli, siinä missä isä-Juhanikin. Monen heilan nimen Eero mainitsee, mutta niin vain sortuu varsinaiseen kotityranniin, Allaan, joka kaikin keinoin yrittää kantapäänsä alla Eeroa pitää ja kurittaa, ja mikäs lopulta auttaa: vanhuus tulee – minnekäs siitä enää niin vain karkaisi? Vaikka nyt kommunismin kaatumisen jälkeen 1990-luvulla muuttaminenkin olisi ollut mahdollista, enää ei asuinpaikkakuntaa määrätä.
Yhden miehen kompakti pakkaus tämä tarina on: päähenkilö pääsee aika paljon vähemmin tuskin kuin muissa lukemissani neuvostoajan historioissa, joissa monikaan ei henkikultaansa säilytä. Vertailun vuoksi: vaikka Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu tahi Aino Kuusisen Jumala syöksee enkelinsä saati Applebaumin Punainen nälkä.
Hyvin Anita Konkka selviää saamastaan kuuntelutehtävästä, vaikkei kuuliaisesti: kaikkea sedän imelloksia ei sovi ylös kirjoittaa, jokin roti kirjoittajalla on oltava, ja jos ei kelpaa niin ’Kääntyilköön Eero-setä vain haudassaan, minähän hänen tarinansa kirjoittaja loppujen lopuksi olen’.
Mustassa passissa Anita haeskelee työpaikkaa Eero-tarinan ohessa ja kuvailee itseään sopimattomaksi kasinopelinhoitajaksi näin: ”En ole jämäkkä ja huumorini on ironiaa. Ihmiset eivät ymmärrä sitä.”
Tuopa kirjailijan luonne tekee Mustasta passista luettavan ja arjellisen, varsinkin kun minulla on sama luonnevika. Konkalta on ilmestynyt kymmenkunta muutakin kirjaa: Tytär, Samaa sukua ja Johanneksen tunnustukset kertovat niin ikään inkeriläisistä sukujuurista.