Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Voiko ihminen olla rehellisen onnellisesti oma itsensä vai tavoitteleeko hän alati pääsylippua parempaan maailmaan, toiseen minään? Samastuuko hän sokeasti lukemiensa tarinoiden sankarihahmoihin, pyristeleekö elämässään eteenpäin vain tullakseen toiseksi, ihmiseksi joka on aina halunnut olla, ja sitä kautta saavuttaakseen unelmansa? Jos se ylipäätään on mahdollista, miksi ihmisen on niin vaikea olla oma itsensä? Johtuuko se tahdonvoimalla ruokitusta haluttomuudesta tai silkasta kateudesta vai pohjautuuko se ihmisen tiedostamattomaan kykyyn katsella itseään ulkoapäin, synnyttää muistojen kollaasistaan uuden sielun, Hänen sielunsa? Hänen, joksi ihmisen on mahdollista tulla vain unelmissaan – jos sielläkään.
Turkkilainen Orhan Pamuk, minut tyylillään ja satusetämäisellä, mutta silti ehdottoman nerokkaalla sanailullaan valloittanut maansa tähänastisen historian ainoa kirjallisuuden nobelisti, tekee sen jälleen; haastaa lukijansa. Tällä kertaa Pamuk toimii oppaana oman itsensä etsimisen ratkaisemattomaan mysteeriin ja kirjoituksen tarkoitukseen. Polku asian ytimeen on kirjailijalle ominaiseen tapaan sangen mutkikas ja monitasoinen. Tätä kirjaa lukiessani pohdiskelin, kuinka monta mielenliikettä voikaan asuttaa yhteen virkkeeseen, kuinka monta kummallista tarinaa elämästä ja olomuodoista yhteen romaaniin. Vastaukseni on hyvin monta, mutta vain jos se tehdään persoonallisesti ja viettelevästi, lukijaystävällisesti. Jos joku, niin Orhan Pamuk on ehdottomasti nimettävissä tämän lajin taitajien joukkoon. Mestari, sanoisin minä.
Tarinan keskiössä on istanbulilainen Galip, nuori lakimies, jonka vaimo Rüya yhtenä päivänä katoaa jättäen jälkeensä vain lyhyen kirjeen, yhdeksäntoistasanaisen. Jo pidemmän aikaa maanalaista elämää viettänyt kuuluisa kolumnisti Celâl Salik, Rüyan veli ja Galipin serkku – aivan oikein Pamuk on jälleen naittanut serkukset keskenään – on yksinkertaisesti yhdistettävissä katoamiseen. Niinpä Galip aloittaa järjestelmällisen Celâlin kolumnien läpikäymisen tavoitteenaan löytää niistä vihjeitä vaimonsa olinpaikasta. Kuinka ollakaan, intensiivisessä omistautumisessaan Galip kadottaa vähitellen itsensä sulautuen Celâlin henkilöllisyyteen, tämän elämään, asuntoon, jopa kirjoituksiin.
Celâlin kolumnit muodostavat Galipin tarinan rinnalla romaanin toisen tason. Ne ovat eriskummallisia tarinoita; sivupolkuja, matkoja toisaalle. Välillä ne tuntuvat asiayhteydessään täysin käsittämättömiltä, välillä ne tylsistyttävät, mutta silti jokainen niistä on tärkeä, erottamaton osa kokonaisuutta.
Jälleen kerran Pamuk vaatii lukijaltaan kärsivällisyyttä. Sivuja on yli 600, tapahtumia ei nimeksikään. On vain katoaminen ja sitten on kirjoituksia. Sivuhyppäyksiä ja niihin kohdistuvaa pakkomielteisyyttä. Siis taattua, rakastettavaa Pamukia alusta loppuun. Tämä teos on riemuhuuto sanoille, ylistyspuhe kirjoitukselle. ”Sillä eihän mikään voi olla ihmeellisempää kuin elämä. Paitsi kirjoitus. Paitsi kirjoitus. Niin juuri, kirjoitus, tuo ainokainen lohtumme.”
Teoksen jokaisen luvun alkuun on sijoitettu sitaatti. Esimerkin antaakseni itsevarmuudessaan sangen ironinen valinta Pamukilta on Biron passan ”Sivuhyppäykset ovat ainoa heikkouteni, jos minulla sellaisia ylipäätään on.” Musta kirja tarjoilee lukijalleen myös mielenkiintoisia pujahduksia kirjoittajansa aiempaan ja myöhempään tuotantoon. Kansainvälisen läpimurtoteoksensa Valkoinen linna kantamaan kaksoisolentoteemaan viitataan teoksen aikana useasti ja myös Viattomuuden museon pakkomielteisyys heijastuu Mustan kirjan sivuilta. Muutos, siitä kielivät salaiset merkit ja olemisen mysteeri, siinä kuitenkin tämän teoksen sydän.
Lewis Carrollia Pamuk siteeraa: ”Miten on: aamulla kun nousin, olinko minä sama kuin ennen? Ihan kuin olisi tuntunut pikku hiukan erilaiselta. Mutta jos minä en ole sama, seuraava kysymys kuuluu: kuka ihme minä olen?” Oivallisesti sanottu – ja siteerattu.
