Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Maria Matinmikon väritrilogian avausosa Valkoinen (ntamo, 2012) sai laittamaan trilogian muutkin osat varaukseen. Seuraava oli tämä Musta (Mahdollisen kirjallisuuden seura, 2013). Onko tämä nyt sitten ylipäänsä runoutta? Kustantajan puolesta tätä kuvaillaan fragmentaariseksi romaaniksi. Ehkä tämän voi kuitenkin proosarunoudeksi laskea, sen verran runollista teksti on. Romaanina tätä voi yrittää lukea, mutta ei se ihan helppoa ole.
Mutta se määritelmistä. Mitä tämä sitten on syönyt? Teos koostuu ”Romaani”-nimikkeen saaneesta kolmiosaisesta kokonaisuudesta, jota ympäröi kuusi ”Ruumis”-nimen saanutta lyhyttä tekstiä. Näissä tekstissä näkyy sitä teoksen nimen mustaa.
Ruumiin pimeys on pikimustaa. Itsessään vaeltava ja alati hereillä oleva pimeys. Mysteeri. Asumus. Itsestäänselvyys. Sisäpuolen vieraus, elämää kannatteleva tuntemattomuus, minun ruumiini.
Romaaniosuuden tekstissä ”Mustuus” ajatus syvenee. ”Mustuus kulminoituu kahden ulottuvuuden väliin: maan mullan ja silinterihatun. Näiden välissä toteutuu hiilinen, rakeinen, silkkinen ja rytmikäs mustuus.”. Kaikki multaisuus ja maanläheisyys henkii maatumista ja kuolemaa, mutta kuolemaa ennen kaikkea maaksi palaamisen merkityksessä.
Romaanissa on menneiden muistelemisen tuntua. Puhutaan maaseudusta, kylästä, kuolevasta mummosta, jonka tolkutonta kahvinkeittoa muistellaan lämmöllä. Keskeltä löytyy pitkä teksti lehmän synnytystuskista, vaikeasta vasikan kuolemaan johtavasta poikimisesta. Fragmentti on täynnä limaa, verta, elämää ja kuolemaa, se on groteskia ja kiertelemätöntä tekstiä.
Aika ei kulje eikä kierrä. Se on laakeaa kuin iho, pelto tai uni. Kellumme ajassa ja samalla luomme sitä. Vanha ihminen taitaa olla vuori. Kerrostunutta tiiviiksi puristunutta aikaa. Sellainen arvokas ulottuvuus. Nuoruus voi olla niin typerää ja itsekästä. Vanhuus vastustaa kiirettä. Se puskee sitä voimalla kauemmas.
Kun ihminen kuolee, tapahtuu jotain, mitä toinen ihminen ei voi kuvailla eikä tietää.
Mustan on julkaissut Mahdollisen kirjallisuuden seura, joka tutkii ja laajentaa proosailmaisun keinoja. Se onkin oiva koti tälle kirjalle, joka asettuu jonnekin runouden ja romaanikirjallisuuden rajamaastoon. Eipä tämän äärellä oikeastaan kannata muuta kuin ihmetellä, että näinkin voi kirjoittaa ja tällaisista aiheista. Musta on oikein viehättävä pieni teos, josta siirryn mielenkiinnolla trilogian päätösosan (Värit) pariin.
