Kate Atkinson on tuttu Jackson Brodie -dekkareistaan ja palkitusta Elämä elämältä -romaanistaan. Museon kulisseissa on Atkinsonin esikoisteos vuodelta 1995, eikä ollenkaan häpeä vertailussa myöhempien teosten kanssa. Päinvastoin: nyt kun olen lukenut kaikki Atkinsonin teokset, nostaisin tämän aivan parhaiden joukkoon.
Museon kulisseissa kertoo Ruby Lennoxin tarinan, alkaen hedelmöityksen hetkestä vuonna 1951 (eikä se hetki ole erityisen kaunis). Heti ensimmäisen luvun alaviitteessä palataan sadan vuoden taakse, Rubyn isoäidin äidin Alicen elämään. Alice on 31-vuotias ja odottaa seitsemättä lastaan ja oivaltaa eläneensä väärää elämää.
Näistä kahdesta pisteestä lähtee kaksi tarinaa, joita kirjassa seurataan rinnakkain. Toisaalla Ruby varttuu 1950- ja 1960-luvulla perheessä, joka asuu lemmikkikaupan yläkerrassa ja pyörittää kauppaa (kunnes sattuu erinäisiä traagisia käänteitä ja seuraa alanvaihdos), toisaalla seurataan Rubyn isoäidin Nellin elämää perheessä, josta äiti Alice vain katoaa.
Siinä sivussa puhutaan ensimmäisestä maailmansodasta ja siitä, miten se söi yhden sukupolven nuoria miehiä; toisesta maailmansodasta ja sen vaikutuksesta seuraavaan sukupolveen; 1960-luvusta ja siitä, miten se muutti maailmaa.
Lennoxin suku on geneettisesti altista tapaturmille. Lapsia kuolee, ihmisiä vammautuu, traagisia käänteitä sattuu. Komiikkaa ei myöskään unohdeta, tragikomiikasta puhumattakaan. Kirja on paikoin surullinen, paikoin ihmiset lähinnä raivostuttavat, paikoin taas käänteet ovat todella hauskoja.
Hyvä esimerkki tästä tunteiden sekamelskasta ovat Rubyn Ted-sedän häät, jotka varattiin etukäteen juuri sille päivälle vuonna 1966, kun Englanti pelaa jalkapallon maailmancupin finaalissa Länsi-Saksaa vastaan. Tämähän on perheen miehille harmin aihe, naisille harmin aihe vähän toisenlaisista syistä ja saadaanpa häihin vielä hyvin dramaattisia ja traagisiakin käänteitä.
Mistä kirja sitten lopulta kertoo? Siitä, miten hulluja perheet ovat. Miten ympäröivät ihmiset ja olosuhteet vaikuttavat siihen, miten me elämme ja millaisia meistä tulee. Museon kulisseissa on hurmaava sukutarina, jossa on jo nähtävissä Kate Atkinsonin tunnistettava tyyli, joka myöhemmissä kirjoissa vielä hioutuu – mutta tässäkin se on jo erittäin hyvin toteutettu.