Meg Mason: Murhe ja autuus

Tämän romaanin takaliepeessä luonnehdittiin kirjaa kertomalla, että se on esimerkiksi ”järisyttävän hauska”. Taidan sitten olla perin tosikko lukija, mutta minun mielestäni Murhe ja autuus ei ollut kovinkaan hauska joitakin verbaali­sia vetoja lukuunottamatta. Minusta kirja oli ennen muuta traaginen ja suru­mielinenkin kuvaus Marthasta ja hänen epävakaasta lapsuudestaan ja vaike­asta oikean elämäntavan etsinnästään vaihtuvien psykiatrisen diagnoo­sien maailmassa. Jokainen lukija tietenkin muodostaa lopulta oman käsityksensä.

Marthan lapsuus ja nuoruus ovat siis erikoisia. Hänen isänsä on runoilija, joka ei kuitenkaan ole julkaissut yhtään kokoelmaa; isältä on julkaistu yksi ainoa runo, jota on kylläkin pidetty miespuolisen Sylvia Plathin kynästä tulleena, mutta sen jälkeen runosuoni onkin sitten tyrehtynyt. Äiti on hiljalleen lihova ja alkoholisoituva kuvanveistäjä, joka tekee taidetta kierrätysmateriaaleista, käytännössä kaikenlaisesta vanhasta romusta. Tyttäret Martha ja Ingrid jäävät aika lailla oman onnensa nojaan, lukuunottamatta jouluja, jotka vietetään äidin sisaren luona. Silloin jaetaan runsain määrin kalliita lahjoja ja Ingrid ja Martha saavat luoda silmäyksen toisen ääripään porvarilliseen perhe-elämään.

Aikuisen Marthan elämä on siis yhtä oman minuuden etsimistä. Hän ei tiedä, mitä tehdä ja mitä haluta. Hän harrastaa satunnaisia suhteita ja satunnaisia töitä, solmii lyhyen avioliiton, eroaa ja löytää sitten lapsuuden ja nuoruuden jouluista tutun Patrickin, serkkunsa koulutoverin, joka hänkin on kokenut melko epävakaan lapsuuden ja nuoruuden. Patrick ja Martha ajautuvat siis suhteeseen ja menevät lopulta naimisiin, mutta kaikki ei suju kuten Strömsössä.

Patrick pohti, mahtoiko se olla huonointa seksiä, mitä kahden henkilön kesken oli Yhdistyneessä kuningaskunnassa koskaan harrastettu sitten tilastoinnin alkamisen.

Martha on siis elänyt lähes koko elämänsä erilaisten psykiatristen diagnoo­sien varjossa, ja ilmeisesti jokainen lääkäri on asettanut hänelle oman mieli­piteensä mukaisen sairauden nimityksen. Hän on kärsinyt anoreksiasta, masen­nuksesta ja epävakaasta persoonallisuudesta. Mutta sitten tulee käänne: terapeutti Robert diagnosoi hänelle ensimmäistä kertaa aivan eri­laisen ja pelottavan vaivan. Läpi kirjan tätä sairautta kuvataan vain kahdella ajatusviivalla, lukija ei saa tietää, mistä oikein on kysymys, ja siihen tarvittava lääke on yhtä salaperäinen. Martha-parka joutuu aivan uudenlaisten haas­teiden eteen ja samoin myös lukija, joka koettaa mielessään täydentää näitä viivoja.

Jotenkin minulle tuli aika ajoin tästä kirjasta mieleen mainitun Sylvia Plathin romaani Lasikellon alla. Kumpikaan teos ei todellakaan ole ”järisyttävän hauska”, koska niiden aiheet ovat niin vakavia: itsensä löytäminen sekä mielen­terveyden häiriöihin liittyvät luokittelut ja hoidot toisaalta 1950-luvulla ja toisaalta 2000-luvulla. On totta, että kumpikin sisältää vaivihkaista huumoria ja perinteisen perhearvojen nokkelaa kyseenalaistamista.

Murhe ja autuus oli mielenkiintoista luettavaa, ja sen sijoittaminen Otavan kirjastoon kertookin, että se on laatukirjallisuutta. Kannattaa siis lukea!