Ian Buruma: Murder in Amsterdam

Ian Buruman Murder in Amsterdam : The Death of Theo van Gogh and the Limits of Tolerance on vuonna 2006 julkaistu tietokirja Hollannin monikulttuurisuuskeskustelusta.

Theo van Gogh oli rääväsuinen elokuvaohjaaja, joka haukkui ja provosoi kaikkia. Kun hän ohjasi maahanmuuttajanaisen kanssa islaminvastaisen elokuvan, jihadisti ampui, puukotti ja leikkasi van Goghin kurkun auki keskellä kirkasta päivää.

Tämä brutaali islamin nimeen tehty murha järkytti Hollantia ja maailmaa. Kaikki ennen sitä olleet kiistat muslimeista, maahanmuutosta, sananvapaudesta ja suvaitsevaisuuden rajoista räjähtivät käsiin. Ihmiset olivat jakautuneita ja ovat yhä.

Buruma haastatteli kirjaa varten Theo van Goghin ystäviä, tukijoita, vastustajia, erilaisia viranomaisia, omia hollantilaisia ystäviään ja muslimeja. Tässä teoksessa haastatellaan niin liberaalimuslimeja, entisiä muslimeja, sekulaarifundamentalistimuslimeja (kyllä sellaisiakin on olemassa) kuin islamintutkijoita.

Elokuvaohjaajan murhasta tulee kirjan nykyajan mikrohistoriallinen keskipiste, jonka kautta analysoidaan Hollannin monikulttuurisuus- ja maahanmuuttopolitiikkaa ja sen erilaisia ongelmia. Kirjailija tutkii Hollannin ja eri monikulttuurisuuskiistan osapuolten historiaa ja ideologiaa.

Näistä tutkimuksista syntyi äärimmäisen monipuolinen ja ajatuksia herättävä kirja, jossa ei anneta helppoja vastauksia.

Tässä kirjassa paljastuu, että Hollantia ei voi verrata Suomeen. Maalla on siirtomaahistoria, holokausti ja siirtotyöläisiin perustuva maahanmuuttopolitiikka.

Kirjassa analysoidaan, miten Hollannissa erilaiset etniset vähemmistöt ovat sopeutuneet. Maan ongelmallisin maahanmuuttajaryhmä ovat toisen polven marokkolaisnuoret. Hollannissa elävät turkkilaiset ja Itä-Aasiasta tulevat muslimiryhmät eivät ole koskaan aiheuttaneet samanlaisia ongelmia kuin jotkut marokkolaiset.

Tämä on yksi seikka, mikä Suomessakin maahanmuuttokeskustelussa unohtuu. Puhumme maahanmuuttajista kuin he kaikki olisivat samaa etnisyyttä ja samaa uskonta, vaikka monet tulevat erilaisista maista, joissa on erilaiset kulttuurit ja joskus samassa maassa voi olla useita erilaisia etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä.

Kärjistävin esimerkki tästä maahanmuuttokeskustelun rasistisesta sokeudesta on äärioikeistolainen Suomi Ensin -ryhmä. Suomi Ensin -ryhmittymä oli tämän vuoden keväällä ottanut sekulaarit kurdit silmätikukseen, koska järjestö ei näe kurdien, turkkilaisten ja arabien välillä eroa, vaan olettaa näiden kaikkien olevan muslimiterroristeja, jotka ovat juutalaisten kätyreitä.

Kirjan helppolukuisissa ja pohdiskelevissa tutkimuksissa paljastuu, että ongelma ei ole islam itsesään, joka varioi etnisyydestä ja alueesta toiseen, vaan enemmänkin rasismi ja kulttuurinen skitsofrenia.

Buruma selvitti van Goghin murhaajan taustat ja paljastuu, että hänen perheensä oli peräisin marokkolaisesta vuoristokylästä, jossa oltiin hyvin konservatiivisia muslimeita. Mutta marokkolaisten berberitalonpoikien islam ei ole lähellekään sama kuin mihin murhaaja uskoi. Murhaaja oli omaksunut aikuisena internetistä englanniksi käännettyä salafistista islamia, joka kehittyi 1800-luvulla ja on lähempänä moderneja äärioikeistolaisia ideologioita kuin itse uskontoa.

Buruman tiukemmassa tutkimuksessa selventyy, että syy joidenkin marokkolaisten radikalisoitumiseen johtuu valtaväestön kunnioituksen puutteesta. Nuoret kasvavat hyvinkin sekulaareiksi, mutta heitä yhä kohdellaan huonosti, koska ovat muslimeja ja maahanmuuttajia. Tämä aiheuttaa marginalisoitumista, jota nuoret pyrkivät paikkaamaan omaksumalla jonkun vahvan identiteetin itselleen, jolla kohottaa itsetuntoaan.

Näille syrjäytyneille nuorille heidän vanhempansa eivät ole hyvä esimerkki kunnioitettavasta identiteetistä, koska vaikka nämä ovat hyvin uskovaisia, he alistuvat nöyrästi hollantilaisten nöyryytykselle ja tekevät matalapalkkaista työtä.

Syntyy ristiriita nuoren mielessä: samaan aikaan on oltava konservatiivinen muslimi ja sopeuduttava sekulaariin ja seksuaalisesti vapaaseen yhteiskuntaan, mutta joka tapauksessa kohtalo vaikuttaa olevan halveksitun palvelijan tai työttömän rooli. Toisin kuin vanhempansa, nämä nuoret ovat syntyneet Hollannissa, osaavat hollantia ja englantia, sekä ovat useimmiten korkeasti koulutettuja. He ovat kunnianhimoisia ja tietävät mitä voivat saavuttaa.

Järkytykseksi työpaikkaa ei herukaan ja valtaväestö suhtautuu ikävästi. Nämä erilaiset identiteettiristiriidat ovatkin joillekin nuorille liikaa ja he sekoavat. Marokkolaistaustaiset nuoret ovatkin Hollannissa suurin mielenterveysongelmia kärsivät ryhmä. Valitettavasti jotkut sekoavat ja liittyvät terroristijärjestöön.

Jos luitte arvioni Sartren antisemitismiä käsittelevästä kirjasta, voitte huomata, että samat voimat, jotka liikuttavat äärioikeistoa, liikuttavat jihadisteja.

Kirjailija meneekin jopa niin pitkälle, että spekuloi hyvinvointivaltion olevan yksi syy syrjäytymiseen. Musliminuoret eivät saa töitä Hollannissa, koska ovat maahanmuuttajia, he masentuvat ja alkavat elää sosiaalituilla, jolloin heistä tulee vielä masentuneempia, koska nyt heitä haukutaan sosiaalipummeiksi.

Yhdysvalloissa, missä on hyvin heikko sosiaaliturva, islamilainen radikalismi tai muslimitaustaisten rikollisuus on hyvin harvinaista, vaikka maassa on kolme miljoonaa muslimia. USA:ssa on tietenkin oma radikalismiongelmansa, joka liittyy vihaisiin valkoisiin miehiin, mutta se on toinen tarina.

Kirjailija esitteleekin Ayin Hirsi Alin kiistan symboliksi koko islam-keskustelusta. Hirsi Ali on muslimipakolainen, joka pääsi Hollantiin väärennetyillä papereilla ja luopui islamista, muuttuen äänekkääksi valistusarvojen puolustajaksi.

Buruma osoittaa hyvin, miten Hirsi Alin sekularismi ideologisoitui ”valistusfundamentalismiksi”, jossa pyritään alistamaan kaikki ihmiset omaksumaan valistusarvot tai poistumaan maasta. Hän ja moni muu tässä kirjassa mainituista ihmisistä halusi jopa asettaa maahanmuuton ehdoksi valistusarvojen kunnioituksen. Sinänsä tämä on ihan jalo ideologia, mutta Buruma osoittaa kirjassaan kuten moni muukin, että tässäkin hyvää tarkoittavassa aatteessa voidaan mennä överiksi.

Tässä kirjassa todetaan, että Hirsi Alin suurin ongelma on, että hän suuntasi valistuspropagandansa kantahollantilaisiin eikä muslimimaahanmuuttajille, jolloin hän saarnasi kuorolle. Tämä taas kasvatti sekä jihadistien että äärioikeiston suosiota, kun molemmat pystyivät osoittamaan maahanmuuttajien syrjäytymisen Hollannin valtakulttuurista.

Buruman mukaan Hollannissa, kuten Suomessakin, on jatkuva köydenveto siitä, mitä tarkoittaa liberalismi ja suvaitsevaisuus. Kirjassa ei käsitellä rasisteja, jotka liittävät liberalismin valkoiseen rotuun, vaan enemmänkin sellaisia vahingossa rasistisilta kuulostavia politiikkoja ja henkilöitä, jotka yrittävät asettaa rajan muslimimaahanmuuttajien suvaitsemiselle.

Kuitenkin asettelu on kirjailijan mukaan väärä. Esimerkiksi juutalaiset olivat hyvinkin konservatiivisia, kun he saapuivat keskiajalla Hollantiin Espanjan vainoista, mutta loppujen lopuksi hekin integroituivat. Tai no, natsien mielestä eivät tarpeeksi.

Buruma toteaakin, että todennäköisesti muslimiväestön totaalinen integraatio eurooppalaiseen yhteiskuntaan tulee kestämään yhtä pitkään kuin juutalaisten. Tämä tarkoittaa niin itse maahanmuuttajien sopeutumista kuin valtaväestön sopeutumista. Pitää muistaa, että vielä viime vuosisadalla eurooppalaiset eivät pitäneet juutalaisia eurooppalaisina.

Buruman mukaan kysymys ei pitäisikään olla ”sopeutuuko islam länsimaihin” koska uskonto on sopeutunut niin moneen länsimaahan, mutta enemmänkin mitkä muut sosiologiset seikat estävät joidenkin ihmisryhmien integroimisen. Kysymys on siis vaikea ja keskustelu ei etene, kun juututaan uskontoon.

Kirjan mukaan sananvapaudesta ja liberaaleista arvoista ei saakaan tinkiä ja on todella ikävää, että Hirsi Ali joutui pakenemaan Hollannista jihadistien takia, mutta silti maahanmuuttajataustaisten integraatiota ei kannata hoitaa hänen taktiikoilla. Ne keinot, jotka tässä kirjassa ehdotetaan ovatkin aika kiistanalaisia kaikille maahanmuuttokeskustelun osapuolille.

Ehkä voin sanoa vain sen, että Ian Buruma toteaa ”vahingon” jo tapahtuneen. Ei ole paluuta aikaan ennen globalisaatiota ja maahanmuuttoa. Rajoja ei tulla sulkemaan ja Hollanti ei tule koskaan palamaan samaan tilaan, joihin niin moni ihminen sen haluaisi. Sen sijaan on keksittävä ratkaisuja nykyisiin maahanmuuton ongelmiin ja sopeutua uuteen aikakauteen.

Tämä kirja kannattaa lukea koska vaikka se käsitteleekin Hollannin monikulttuurisuuden ongelmia, tässä avautuu se ajatusten monitasoisuus, joka yleensä hukkuu kahden ääripään kiistoihin. Samalla tämä on rehellinen ja rohkea kirja, joka uskaltaa ottaa härkää sarvista ja käsitellä ne ikävimmät maahanmuuttoon liittyvät ilmiöt.