Reilu vuosi sitten tutustuin karhuun nimeltä Mur. Mur ei halunnut nukkua; ei vaikka oli talvi, ei vaikka kaikki muut kömpivät tyytyväisinä pimeisiin pesiinsä. ”Minä olen Mur, talvikarhu.” se tuolloin ymmärsi.
Tällä kertaa Mur metsästää mustikoita. Tai oikeastaan niitä metsästää Iso, karhu joka on nimensä mukaisesti iso, isompi kuin Mur. Iso – joka tuntuisi olevan jonkin sortin mustikkahullu – määrää, että myös Murin on tehtävä näin, kuljettava kunnes ollaan perillä. ”Matka jatkuu, kunnes olemme perillä. Perillä on siellä, missä mustikat ovat. Ei askeltakaan aiemmin.” Sitten kuitenkin tapahtuu jotakin ja kuten talviunien kanssa myös mustikka-asiassa Mur päättää pitää oman päänsä. Ja siitäpä saattaakin olla melko lailla hyötyä…
Jälleen lastenkirjailija Kaisa Happonen ja kuvittaja Anne Vasko ovat onnistuneet. Mur ja mustikka on ihastuttava tarina siitä, kuinka perillepääsy saattaa joskus vaatia hieman heittäytymistä ja kuinka etsivä ei aina löydä. Kirjan hurmaava kuvitus miellyttää suuresti myös aikuisen silmää ja taasen olen löytänyt kirjasarjan, jonka mielelläni keräilen pikkulukijamme hyllyyn. Reilu puolitoistavuotias ei tosin ihan vielä taida olla tämän kirjan parasta kohderyhmää, mutta uskoisin että jokunen vuosi tuo muutoksen asiaan.
Suloinen karhukertomus – jälleen kerran.