Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Puolakat ovat perhe itähämäläisessä kuvitteellisessa Mullojoen kylässä jokus 1950-luvulla. Nuori Martta, piikatyttö, kokee sen tavallisen tarinan: hän tulee raskaaksi perheen pojalle Olaville, joka perheen painostuksesta ja omastakin kunniantunnostaan lähtöisin menee Martan kanssa naimisiin. Martan äiti Maria, palvelijatar hänkin, ei tosin uutta vähän entistä hienompaa sukua juurikaan arvosta. Kun Martan uusi anoppi, rouva Ingeborg, muistuttaa tulevaa miniäänsä suvun asettamista velvollisuuksista, on Maria hieman eri mieltä:
”Tuvassa äiti haluaa tietää, mitä velvollisuuksia Puolakkana oleminen on ikinä vaatinut, pieni, surkia suku kaukaa Hämeestä, itsemurhaajia, pasifisteja, mielipuolia ja menneitä toivoja.”
Niinpä. On Olavi, lukujensa alussa oleva humanististen tieteiden opiskelija, josta on tarkoitus tulla maisteri ja tohtori ja kirjailija ja kirjallisuudentutkija, mutta uusi perhe on elätettävä, ja Olavi hautautuu Mullojoen kouluun opettajan sijaiseksi tuntemattomaksi ajaksi ja joutuu tyytymään siihen keskinkertaisuuteen, jota hän kammoaa koko sydämestään.
On Into, Olavin setä, taivaanrannanmaalari hänkin, paitsi että on onnistunut maalaamaan lukuisia samaa maisemaa kuvaavia tauluja, salametsästämään petoja ja avioitumaan jo kolmasti. On Kalevi, Olavin kaksoisveli, joka ei omien sanojensa mukaan voi muistaa kaikkea, koska hänellä on reikä päässä; hän on siis tuon Nobelin arvoisen hurjan hoitotavan, lobotomian, uhri; Kalevi on toisaalta kuin lapsi, jolla on aina nälkä, mutta myös aikuinen mies, jolla on yhtä lailla alituinen naisennälkä.
On Rouva, Ingeborg, joka yrittää pitää yllä entisten aikojen tapoja ja siinä sivussa omia Martan ja Olavin pienen Heikki-pojan kuin omaksi lapsekseen. Ja sitten on Martta. Mitä hänestä saaadaan oikeastaan tietää? Martta on hiljainen varjo, sievä mutta omaa arvoaan tuntematon, ainaisesti anteeksi pyytelevä. Ja kuitenkin tarkka lukija onnistuu sieppaamaan hänestä ihan omaa luonnetta rivien välistä: jotain hän kaipaa koko ajan.
Jenni Linturi kirjoittaa taitavasti, hänen kielensä soljuu eteenpäin rauhallisesti kuin ehkäpä juuri se Mullojoki. Romaanin henkilöiden tunteet ja intohimot eivät pärsky lukijan kasvoille, vaan piileksivät tarinan sisällä, asustavat näennäisen hillityissä repliikeissä ja muutamilla viivoilla piirretyissä ympäristön kuvauksissa. Myöskään ajankuvaa ei erityisesti korosteta, ja kuitenkin kuluneet silkkisukat, alituiset perunaruoat ja piilotetut aseet eivät anna lukijan unohtaa, että eletään Suomessa, jossa sota on juuri loppunut.
Mullojoki ja Jenni Linturi olivat hyvin mielenkiintoinen tuttavuus. Ehkäpä se vielä syvenee ystävyydeksi kirjailijan tulevan tuotannon myötä, jota kovasti toivon.
