”Voiko mennyt palvella piilopaikkana nykyiseltä? Onko tämä kirja jota nyt luette etsintää, kun yritän tavoittaa paikan nimeltä Silloin? Kertokaa minulle missä muistot päättyvät ja keksitty alkaa? Kertokaa minulle miksi tarvitsen teitä matkakumppanikseni, vuoroin rakkaaksi ja oikukkaaksi toisekseni, puolisokseni kirjan keston ajaksi? Miksi tunnen teidän kulkevan rinnallani kirjoittaessani?”
Muistoja tulevaisuudesta on lumoava romaani. Sitä on hyvin vaikeaa luokitella ja sijoittaa mihinkään tuntemaani genreen. Psykologinen romaani? Varmastikin. Filosofinen romaani? Kyllä sitäkin. Autofiktio? Ehkäpä.
Kirja on monikerroksinen, siinä on useita eri aikatasoja, mutta ne asettuvat lukijan mielessä pian kohdalleen merkillisen syväksi ja puhuttelevaksi kudokseksi ajasta, muistamisesta, menneisyydestä ja nykyhetkestä. Sen keskeinen henkilö on kirjailija, jota kutsutaan vain alkukirjaimilla S.H., minäkertoja, joka elää toisaalta nuoruuttaan värikkäässä ystäväpiirissä vuokratalon omituisten naapurien ympäröimänä. Mutta toisaalta äänessä on myös keski-ikäinen S.H., joka löytää muistikirjansa noilta nuoruuden vuosilta, samoin keskeneräiseksi jääneen romaanikäsikirjoituksen, joita hän peilaa suhteessa omaan nykyhetkeensä. Hänen nuori minänsä, jota kaverit kutsuvat Minnesotaksi lapsuudenkodin osavaltion mukaan, näkee työttömänä nälkää kuin Knut Hamsunin Nälkä-romaanin päähenkilö konsanaan, mutta keski-ikäinen kirjailija elää rauhallista elämää keskustellen silloin tällöin muistoistaan hiljalleen dementoituvan äitinsä kanssa.
Romaani ei ole kuitenkaan millään muotoa kuivan akateeminen tai paperinmakuinen, ei vaikkei sen lukemisessa olekaan haittaa siitä, että tietää jotain Simone Weilin tai Ludwig Wittgensteinin filosofiasta tai Salomon avaimesta, enkä voi ollenkaan väittää, että olisin itse tiennyt niistä riittävästi ymmärtääkseni kirjan kaikkia hienouksia. Mutta se kuvaa hätkähdyttävän verevästi ihastumista, rakkautta ja vihaa; eksentrisen seinänaapuri Lucyn kautta nuori Minnesota tutustuu outoihin kirjallisiin piireihin, joita hän ensin rakastaa ja sitten inhoaa, ja kirjan lopussa hän vielä joutuu kammottavan väkivallan kohteeksi. Kaikki tämä on kuvattu tyylikkäästi, mutta samalla uskottavasti ja jollain tavalla melkein pelottavan iholle käyvästi.
Olen usein, täysin hedelmättömästi kylläkin, pohtinut, kummasta pidän enemmän, Hustvedtista vai hänen puolisostaan Paul Austerista, kun molemmat ovat olleet sanomattoman rakkaita kirjailijoita minulle. Ehkäpä tämä kirja kaikessa syvässä naiseudessaan taas kääntää viisaria hiukkasen Hustvedtin puolelle, mutta turhaahan tällainen vertailu tietenkin on.
Toivottavasti saisin mahdollisimman monen lukijan tarttumaan tähän upeaan kirjaan! – Erikseen on mainittava vielä erinomaisen suomentajan Kristiina Rikmanin käännös, joka varmastikin on kunniaksi alkutekstille.