Muisti on paikka jossa kuulee vain kaikuja ja näkee varjoja. Muisti on näön harmaakaihi ja kuulon tinnitus.
Kun kustantaja pyysi iäkästä Torgny Lindgreniä kirjoittamaan muistelmansa, kirjailija piti tehtävää mahdottomana, sillä hänellä ei mielestään ole muistia. Muistoihin ei voi luottaa, ne voivat olla mitä hyvänsä, niillä ei välttämättä ole minkäänlaista todellisuuspohjaa, tai jos onkin, muistot ovat voineet värittyä ja muuntua ajan myötä. Mutta mistä minuutemme sitten rakentuu? Minä, hirveän voimakas, pelottava sana, jonka sisältö on meille kaikille (keille?) rajoiltaan häilyvä.
Kuitenkin Torgny Lindgren kirjoitti jotain. Muistissa on eräänlainen muistelmateos, mutta pienimuotoinen, anekdootinomainen, kokoelma muistoja (jos uskallamme tätä sanaa nyt käyttää) kirjailijan pitkän elämän varrelta – mutta ei rajauksen tarvitse näin kapea olla. Toki Lindgren muistaa paljon niistäkin ajoista, jolloin hän ei vielä ollut syntynyt. Varhaiset lapsuudenkokemukset ovat enemmän tai vähemmän toisen käden tiedon varassa. Tästä epävarmuudesta syntyy hienoa proosaa.
Jos olin syntynyt olin siis polvillani ikkunalaudan edessä jolla oli pelargoneja ja posliinikukan pistokkaita joita olimme saaneet Gerda-tädiltä Kläppenistä, minä tarkkailin ajoketjua joka asettui Vernerin pellolle.
Lapsuusmuisteloidensa ja muiden kaukaisempien aiheiden kanssa Lindgren on kiinnostavampi kuin kirjan loppupuolen tarinoinnissa kirjailijaystävien ja -kollegoiden kanssa. Kokonaisuus on kuitenkin erittäin hyvä. Torgny Lindgrenistä on kuin varkain tullut yksi viime aikojen suosikkikirjailijoistani. Suosittelen muillekin!