Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
On jollain tasolla vaikea hyväksyä ajatusta, että aivomme eivät havaitse ja käsittele todellisuutta kovinkaan täsmällisesti, ja pahimmillaan muistomme saattavat olla täysin keksittyjä. Useinhan aivoja verrataan tietokoneeseen, mutta vertaus on sikäli onneton, että täsmällisen tiedon tallentamisen sijasta aivomme pikemminkin tulkitsee ja luo merkityksiä aiempaan tietoon nojaten. Toisin sanoen aivomme ovat huonoja erottelemaan sitä, mitä olemme nähneet, siitä mitä olemme kuvitelleet nähneemme. Oikeusprosessille tämä luo aivan omat haasteensa, sillä todistajan muistikuvilla on hyvin suuri todistusvoima, vaikka tapa, jolla niitä arvioidaan, on yllättävän kehittymätön.
Julia Korkmanin kirjaa voisi ensi vilaukselta pitää pienen yleisön teoksena. Onhan oikeuspsykologia tutkimusalueena suhteellisen eksoottinen, ja oikeusprosessi aiheena varmaankin herättää harvan intohimoja. Muistin varassa osoittautuu kuitenkin poikkeuksellisen kiinnostavaksi teokseksi, jota voi heti kättelyssä suositella kaikille aivotoiminnasta kiinnostuneille ihmisille. Tiesin kyllä, että ihmisen muisti on erehtyväinen, mutta missä määrin se sitä on tuli kaikesta huolimatta yllätyksenä.
Aloitetaan siitä pahimmasta, eli ajasta. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vähemmän muistamme, mikä ei tule yllätyksenä. Nyt ei kuitenkaan puhuta siitä tavanomaisesta unohtamisesta, vaan siitä, että ajan kuluessa sisällytämme muistikuviimme yhä enemmän väärää tietoa. 1970-luvulta lähtien on tehty lukuisia kokeellisia tutkimuksia, joissa koehenkilöt on saatu uskomaan kokeneensa sellaista, mitä he eivät ole kokeneet, eli puhutaan niin sanotuista valemuistoista. Toisten silminnäkijöiden kokemukset tai hyvin hienovaraisetkin johdattelevat kysymykset voivat saada todistajan hakemaan muististaan tietoa, joka vahvistaa vääriä ennakkokäsitystä. Jopa näennäisen viaton kysymys ”näitkö, että kyseisellä henkilöllä olisi ollut ase kädessään”? voi johdatella todistajan muistin harhateille.
Ikävä kyllä, niin Suomessa kuin Ruotsissakin poliisi kuulee usein todistajia ilman, että keskusteluja tallennetaan, Korkman pahoittelee. Vaikka ensimmäiset kuulustelut tapahtuvat yleensä melko nopeasti rikoksen jälkeen, oikeudessa tapahtuvat kuulustelut tapahtuvat usein kuukausia tai jopa vuosia myöhemmin. Mikäli todistajan alkuperäisessä ja myöhemmässä todistuksessa on ristiriitoja, näitä saatetaan pitää merkkinä todistajan epäluotettavuudesta, vaikka muistojen vääristyminen ei tieteen valossa ole lainkaan kummallista.
Korkman käyttää esimerkkiä muistojen vääristymisestä Tukholman kuorma-autoiskua, jossa terroristi ajoi useiden ihmisten päälle. Nopeasti edennyt tilanne osoittaa miten vaikeaa aivoilla on tehdä selkoa tällaisesta tapahtumasta. Sekava tilanne johti yhdellä todistajalla hatariin muistijälkiin, joiden pohjalta todistaja loi olettamia, jotka vähitellen saivat itsessään muistikuvien muodon. Kuten todettua, aivomme eivät kykene erottamaan näitä kahta toisistaan.
Erikoista kyllä, muistimme ei myöskään ole kehittynyt tallentamaan tapahtumia kronologisessa järjestyksessä. Jos meillä ei olisi kalentereita ja kulttuurissamme tapaa kytkeä kokemuksia tiettyihin merkityksellisiin ajanjaksoihin, meillä ei olisi minkäänlaista mahdollisuutta orientoitua ajallisesti, Korkman kirjoittaa. Tapa hahmottaa aikaa kellon ja kalenterin kautta on suhteellisen uusi ja yhä edelleen vieras monessa kulttuurissa. Tämä oli jännittävä yksityiskohta, ja selvensi osaltaan Tehtävä Afrikassa -reportaasikirjan tapahtumia, eli miksi suomalaisilla rikostutkijoilla oli Liberiassa niin suuria ongelmia selvittää todistajilta joukkomurhien tarkkaa tapahtumajärjestystä.
Kirjan ehdottomasti kiehtovin osio koskeekin kulttuurisidonnaista muistia. Hämmästyttävää kyllä, aika jossa elämme ja ja sen luoma tapa muistaa ja kertoa tarinoita itsestämme vaikuttavat muistiimme ja muistamiseemme, Korkman kirjoittaa.
Kirjassa tarjotaan tästä hätkähdyttävä esimerkki Intiasta, jossa eräässä tutkimuksessa verrattiin minkälainen ero urbaaniväestöllä ja maaseutuväestöllä on autobiografisessa muistissa. Maaseudun asukkailla oli ensinäkin hyvin vähän tarkkoja tapahtumamuistoja omasta elämänhistoriastaan, ja kuvaukset joita he antoivat muistoistaan olivat paitsi epämääräisiä niin sisälsivät hyvin vähän yksityiskohtia. Maalaiset myös ajattelivat, että tapahtumien ja kokemusten muistelu ylipäätään on aivan turhaa. Sitä vastoin kaupunkilaisilla oli paljon enemmän tarkkoja muistoja omasta elämästään.
Tämä aivan kummalliselta vaikuttava seikka selittyy maalaisten ja kaupunkilaisten välisillä kommunikaatioeroilla. Maaseudun vanhemmilla ei ole tapana puhua lapsilleen menneistä tapahtumista, vaan keskustelut koskevat lähinnä käytännön tarpeita. Tilanteessa, jossa lapset eivät saa vanhemmiltaan apua henkilökohtaisten kokemuksiensa sanallistamiseen ja kehystämiseen, on todennäköisempää että nämä muistikuvat kuihtuvat pois, Korkman kirjoittaa. Muisti siis muokkautuu kulttuurin ja myös kielen toimesta, ja nämä kaksi vaikuttavat paitsi siihen mitä muistamme, niin siihen miten tulkitsemme kokemuksiamme ja kuinka kerromme niitä eteenpäin.
Tällaiset erot näkyvät usein myös kansainvälisessä rikosprosessissa, jossa ei-länsimaiset ihmiset muistavat ja kertovat muistikuvistaan hyvin eri tavalla kuin olemme tottuneet. Kollektiivisen kulttuurin ihmiset saattavat puhua yhteisön kokemista tapahtumista ominaan ja todistajalle voi olla aivan vierasta edes pyrkiä erottelemaan omia yksilöllisiä kokemuksia yhteisön kokemuksista.
Oikeudenkäynnissä haasteeksi tulee vielä sekin elementti, että kommunikaatio muistikuvista vaatii sanastoa, jolla puhua asiasta. Silti useissa maissa ei ole olemassa lainkaan sanastoa vaikkapa lasten seksuaaliselle hyväksikäytölle. Jos ei ole sanoja, tekoihin liittyviä ajatuksia ja tunteita on vaikea kuvailla. Kääntäjän käyttö tällaisissa tilanteissa luo vielä oman lisähaasteensa, ja Korkman antaakin ikäviä esimerkkejä minkälaiset seuraukset käännöskukkasilla voi olla pieleen menneessä oikeusprosessissa.
Kirjan loppupuolella kiinnitetään paljon huomiota myös lapsiin, joiden käyttö todistajina luo aivan omat vaikeutensa. Lapsilla on vaikeuksia jäsennellä muistikuviaan ja heillä voi helposti sekoittua asiat, jotka on itse koettu ja asiat, joita on nähty vaikkapa TV:ssä. Vaikka lapsi muistaisikin asiat sinänsä oikein, nuoren lapsen on usein vaikeaa ymmärtää mitä hänen tulisi kertoa asiasta vieraalle ihmiselle. Lapsi pyrkii helposti myös miellyttämään ja kertomaan asioita, joita hän olettaa kuulustelijoiden haluavan kuulla. Helppo johdateltavuus onkin lasten kohdalla erityisen suuri riski.
Korkman nostaa yhdeksi pahamaineiseksi esimerkiksi Ruotsin noitavainot, joissa lasten todistuksilla oli erityisen suuri rooli, surullisenkuuluisin seurauksin. 1600-luvun tapahtumat voivat tuntua kaukaisilta, mutta samanlaisia mekanismeja on nähtävissä tänäkin päivänä kun lapset kertovat joutuneensa olemattomien rikosten uhriksi tai kun syyttömät tunnustavat rikoksia, joihin eivät ole syyllistyneet, Korkman kirjoittaa.
Kirja ilahduttaa lukuisilla kiinnostavilla tapausesimerkeillään. Korkmanilla itsellään on myös paljon kokemusta asiantuntijatodistajana toimimisesta, mistä oli niin ikään hyvin mielenkiintoista lukea. Tärkein anti tässä kirjassa on kuitenkin se, että se avaa kokonaisen maailman, josta olin ennen hädin tuskin tietoinen. Ajatuskin siitä, että muisti voi saastua ja menettää todistusarvonsa aivan kuten huolimattomasti käsitellyt verinäytteet ja sormenjäljet, ja että muistia pitäisi sen vuoksi kohdella samalla varovaisuudella kuin muitakin todisteita on yllättävä. Ylipäätään ajatus siitä, miten monet asiat vaikuttavat ajatteluumme tietämättämme on loputtoman kiehtova, se on loppuviimein se asia mikä aivotutkimuksessa itseäni kiehtoo. Muistin varassa on sen verran mukaansatempaava kirja, että todellakin toivon ettei Julia Korkmanin kirjallinen ura jää tähän erinomaiseen esikoiskirjaan.