Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Nytpä pääsemme tuotteliaan kirjailijan matkaan, silti melko vähän luettuun. Hyvä ettei miehen tuotanto livo ranskalaisen Simenonin liki puolentuhannen teoksen määrää, vähintään puolta kuitenkin.
Muistan-sarja, jossa Hannu Mäkelä (s. 1943) käy läpi elämäänsä lapsuudesta alkaen, on viisiosainen. Otavan aika, jota tässä selvittelen, on numeroltaan IV. Hannu opettajaksi valmistuttuaan pääsee ja joutuu Haavikon ja Anhavan Otavaan, kaunokirjallisen osaston kustannustoimittajaksi. Tehtävänä on lukea satoja ja satoja käsikirjoituksia, manuksia, ja löytää helmiä julkaistavaksi.
Tavallaan Mäkelä määrittelee siis jo noin 24-vuotiaana Otavassa julkaistavan suomalaisen kaunokirjallisuuden linjan ja kirjailijavalikoiman. Melkoisen nuori sensori! Luulisi hirvittävän, ainakin meitä lukijoita: Kuinka moni hyvä on jäänyt valitsematta?
No sitä Mäkelä ei jouda pohtimaan, niillä mennään jotka valitaan ja jotka Anhava ja Haavikko siunaavat.
Otava on kuralla, taloudellisesti konkurssikypsä. On etsittävä menestyviä kirjoja ja uusia kirjailijoita. Ja löytyyhän heitä: Tuuri, Laine, Jalonen, Hietamiehiä kolmin, Kariniemi Veren kuvallaan ja monia muita paikkaamaan Saarikoskien sun muiden runoilija-Mellereiden aiheuttamia tappioita.
Hieno näköalapaikka Mäkelällä on, myös hieno titteli, osastopäällikkö, kaunokirjallisen osaston apulaisjohtaja, oma huone ja yksi alainen, sekin Tuomas Anhavan Martti-poika. Luottokortti, matkoja messuille maailmalla ja esiintymisiä pitkin Suomea.
Silti jossain vaiheessa alkaa puristaa: Haavikon ote ja naisten valtapyrkimykset, julkaisemattomien ’kirjailijoiden’ uhkailut, oman ajan puute kirjoittaa itse, varmaan avioliitotkin, joista ei voi kuitenkaan kirjassa puhua, eläviä kun ovat ’lesket’. Lopulta on mentävä Olli Reenpään luo ja sanottava itsensä irti; tomppeli Jukka Tarkka ja hänen adjutanttinsa saavat jäädä huseeraamaan rauhassa:
”He eivät kerta kaikkiaan ole tehtäviensä tasalla.”
Kaksikymmentä vuotta sitä kesti, nyt on aika oman ajan ja tuotannon. Mutta vielä pitää kuunnella ennen vuodenvaihdetta 1986-87 ja vahtivuoron vaihtoa suoraa keljuilua parilta juopuneelta mieskääntäjältä omassa työhuoneessa:
”Vittu, ethän sä täällä enää mikään johtaja ole.”
Hannu Mäkelä tarjoaa meille lukijoille hyvän tornin, jota pitkin kiipuilla ja eri tasoilta kurkistella, katsella suosikkikirjojemme kirjojen ilmestymistaustoja ja havaita kirjailijoiden inhimillisyys. Monia miehiä vievät viina ja nenaisetnaiset ja muutamia naisia vie horjuva psyyke. Toinen runoilija sanoo syövänsä heinää Mukkulan kirjailijakokouksessa maassa maatessaan, toinen aforistikko sanoo ryöstävänsä kaupan ja raiskaavansa myyjän kaljanhankintavimmassaan.
Vähän vaikeaako tuon jälkeen uskoa Erno Paasilinnan ’jumalansanaan’ tai Pentti Saarikoskeen nerouteen? Eipä suinkaan, vaan uskoa etteivät he paljon enempää tiedä kuin me muutkaan – jos ehkä vähän kuitenkin.
Olipa virkistävää, maanpäällistävää luettavaa! Tähdet taivaalta tiputtavaa.