Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hannu Mäkelä muistelee tässä omaa lapsuuttaan jo hyvin varhaisesta iästä lähtien. Millaista oli elää sodanjälkeisessä Kalliossa 1940–50-luvuilla, lapsena ja varhaisnuorena. Mäkelä syntyi keskelle pommituksia ja hälytyksiä 1943. Varhaisimmat itse koetut muistot ovat tarhasta, tunnetusta Ebeneseristä, jota hänkin kävi — tai joutui käymään. Sieltä hän muistaa myös kultakalan, lelun, jota ei ole koskaan sen jälkeen löytänyt. Hän tapasi myös ensimmäisen rakkautensa…
Muuten elämä Kalliossa oli mukavaa. Kavereita oli paljon ja pihat kuhisivat lapsia. Käytiin jengisotia, leikittiin milloin mitäkin ja aina oli tekemistä. Kotona ei paljoa viihdytty — syynä olivat varmasti ankeahkot ja ahtaat kodit. Tutuiksi tulivat Kallion korkein kivitalo, Sörkan ranta, Arinan nonarit sekä Eltsun ajot. Kaikki kesät vietettiin maalla, Kukkian saaressa, heti kesäkuun alusta elokuun loppuun. Siellä ruoka oli parempaa ja elämäkin toisenlaista. Hannulla oli kuitenkin ikävä kotiin kaupunkiin. Mutta kun hän oppii lukeaan, pystyi ikäväänsä pakenemaan lukuisiin kirjoihin! Mutta silti oli kiva palata taas kaupunkin syksyllä. Kiva aina siihen asti, kunnes välttämätön koulu alkoi.
Mäkelän äiti oli opettaja, kuten isäkin. Isä tosin oli häipynyt ja perustanut uuden perheen jo aikoja sitten. Pieni lapsi tuskin muisti häntä, vaikka joutuikin siskonsa kanssa myöhemmin käymään tapaamassa tätä ja tämän uutta perhettä säännöllisin väliajoin. Opettajan lapsena häntä myös kiusattiin koulussa, ehkä hän saikin joitakin etuoikeuksia. Kiusaamista kesti vain aikansa, kunnes Hannun mitta täyttyi. Toisaalta häneltä varmasti myös odotettiin paljon, koska opettajathan toki tunsivat toisensa.
Mäkelän kuvaus lapsuudesta on nostalgista, täynnä kaihoa ja pieniä elämyksiä, hauskoja ja ikäviäkin muistoja. Osa on peräisin ihan omista muistoista, osa äidin pitämästä kirjasta, johon tämä kirjasi tärkeimpiä asioita. Kaikki on tässä kirjassa kuitenkin kerrottu tarkasti, jopa yksityiskohtaisesti, aikajärjestyksessä eteneväksi. Pienet asiat ovat olleet pienelle ihmiselle tärkeitä. Kirja on hieno ajankuva heti sodanjälkeisen ajan lapsuudesta Helsingin Kalliossa. Se on myös kuvaus siitä, millaista on olla tuona aikana avioerolapsi — ei kovin helppoa, jos se on sitä vieläkään. Erot eivät olleet tuolloin kovin yleisiä ja usein niitä paheksuttiin.
Itse pidin tästä kovasti. Perimmäinen haikeus ja nostalgisuus pyrkivät läpi hauskoistakin tapahtumista ja lapsen silmin jotkut asiat näyttäytyivät erilaisina kuin ne todella olivatkaan. Muistan on mielenkiintoinen, sujuvasti kirjoitettu muistelmateos lapsuudesta, sen huippukohdista ja murheen alhoista. Siitä, miten lapsi ymmärtää ja kokee erilaisia asioita. Kirjassa on joitakin näytteitä myös tuolloisesta stadin slangista, mutta ne eivät lukemista ainakaan haittaa. Pikemminkin ne tuovat autenttisuutta tekstiin. Suosittelen kaikille lapsuuden kokemuksista, Helsingin historiasta sekä hyvistä lukuromaaneista ja muistelmista kiinnostuneille. Toivottavasti Mäkelältä tulee myös jatkoa tälle lapsuuden kuvaukselle!