Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Musiikkitoimittaja Joel McIver on valinnut kirjoittelunsa kohteeksi tällä kertaa Motörheadin, tuon rockmaailman ikiliikkujan. Bändin keulakuva, Lemmy Kilmister, on pysynyt Motörheadissa alusta asti. Nykyiseen kokoonpanoon kuuluu lisäksi Mikkey Dee ja Phil Campbell. Vuosikymmeniä uskollisesti puurtanut ja ahkerasti kiertue-elämää viettänyt Motörhead on niitä harvoja yhtyeitä, joissa on yhä häivähdys rockin alkukantaisuutta ja vaarallisuutta. McIverin kirjasta vaara ei valitettavasti välity.
McIver on muotoillut kirjansa etenemään kronologisesti, ja luvut on jaoteltu vuosien mukaan. Soittajavaihdokset, kieroilevat levy-yhtiöt ja päihteidenkäyttö täyttävät sivut. Kirjan lopusta löytyy diskografia, ja hassuja valokuvaposeerauksiakin on tarjolla. McIverin kirja on siis hyvin perinteinen bändihistoriikki.
McIver mainitsee heti johdannossa vuonna 2002 julkaistun Lemmy Kilmisterin elämäkerran. Motörheadin historiikilla McIver kertoo pyrkivänsä laajempaan ja vaihtelevampaan näkökulmaan kuin Lemmyn muistelmateos. Se on hieno tavoite, ja McIver yrittää pysytellä siinä kirjan puoliväliin asti. Sen jälkeen hän antaa yksinkertaisesti periksi, ja Motörheadista tulee bändi, jossa on Lemmy ja pari muuta tyyppiä. McIver keskittyy Lemmyyn, ja oudot asiat saavat huomattavan paljon huomiota. Lukija saa tietää, että Lemmy kerää natsitavaroita, ihailee SS-univormuja ja vihaa heroiinia. Jotta nämä seikat varmasti uppoavat lukijan tajuntaan, niitä toistellaan useamman kerran.
McIverin kirjoitustyyli on kritiikitön ja mairea. Aiemmassa Metallica-historiikissaan McIver osasi jaella risujakin, mutta nyt tarjolla on vain kukkasia. On melko erikoista, että jos jo bändin jäsenet haukkuvat tiettyjä levyjään ja biisejään, toimittaja kiistää ja kehuu. McIver on myös ilmeisen ällikällä lyöty kohdatessaan muusikon, joka lukee kirjoja ja seuraa politiikkaa. Vaikka Lemmyn mielipide politiikoista on varsin mustavalkoinen (”Kusipäitä.”), McIver kehuu sitä ”tarkkanäköiseksi” ja ”sivistäväksi”. Tämä latistaa paitsi McIverin kirjaa myös sen kohdetta. On varsinainen sääli, että yhtyeestä, jossa on niin paljon särmikkyyttä, on tehty näin laimea kirja.
Motörhead ei suinkaan ole huono teos, ja se on kirjoitettu ja suomennettu sujuvasti. Se on vain kovin kiihkoton. McIver ole tarpeeksi innostunut tai kiinnostunut Motörheadista, jotta kirjottaisi tunteella, ja Motörheadia on vaikea järjellä ymmärtää. McIver on tekemässä työtään, siinä kaikki, ja sen voi aistia kirjasta.