Satu Rommi on astangajoogan harjoittaja ja opettaja ja vapaa toimittaja. Hän on kirjoittanut useampia matkakirjoja elämästään Intiassa ja Kaakkois-Aasiassa; tämä Monsuunimantroja on jo neljäs. Siinä Rommi kirjoittaa paljon joogasta ja elämästä Mysurussa Etelä-Intiassa. Nappasin tämän herätelöytönä lähikirjaston tyrkkyhyllystä, koska pidän kirjoista, joissa kerrotaan elämästä ulkomailla ja joogakin kiinnostaa aiheena.
Hyvä että jooga kiinnosti, kirja nimittäin käsittelee varsin paljon joogaa, jopa siinä määrin, että jos mielenkiinto kohdistuu pääasiassa matkailuun ja elämään Intiassa, Monsuunimantroja voi jättää vähän kylmäksi. Minulle joogapuolikin toimi. Rommi perinteisen astangajoogan kärsivällisenä opiskelijana suhtautuu herkullisen happamasti moderniin joogahömpötykseen, länsimaiseen joogateollisuuteen ja Intiassa runsain mitoin yleistyneeseen ”200 tunnissa joogaopettajaksi”-koulutukseen.
Tämä se onkin hyvä kysymys: voiko minkään ammatin ylipäänsä oppia 200 tunnissa? Miten parin viikon intensiivikurssilla voi oppia joogaopettajaksi opettamaan vuosisataista perinnettä? Onko koko ajatuksessa ylipäänsä mitään järkeä? Miksi joogaa pitäisi oppia niin nopeasti ja tehokkaasti, kun se on monessa mielessä tällaisen nopeuden ja tehokkuuden antiteesi? Rommilla on hyviä kysymyksiä.
Siinä sivussa Rommi kuvaa elämää Intiassa, maahan syvästi ihastuneen ihmisen rakkaudella. Toisaalta ihan pelkästään ruusunpunaisilla laseillakaan ei maata katsella: Rommi itsekin sanoo, että hänellä vuorottelevat ne ruusunpunaiset lasit ja toisaalta lannanhajuiset löyhähdykset. Intian ongelmilta ei siis suljeta silmiä, mutta toisaalta Rommilla on paljon ymmärrystä intialaista elämänmenoa kohtaan ja toisaalta vastustusta suomalaisen elämäntavan jäykkyyttä ja pelokkuutta kohtaan. Suomi ja Intia ovatkin monella tapaa hyvin vastakkaisia paikkoja.
Joogasta ja Intiasta kiinnostuneiden kannattaa tämä teos lukaista, Monsuunimantroja on sen verran kepeä ja nopeasti luettu kirja.