Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Moderni tiede, se, mitä pidämme nykyisen kaltaisen tieteellisen ajattelun juurina, ponnisti keskiajan ajatusmaailmasta, joka on kovin erilainen kulttuurinen ympäristö kuin omamme. Monet valistuksen ja tieteen vallankumouksen sankareista pitivät pitkään kiinni vähintään osasta aatteita, joita tieteellisesti ajattelevalle nykyihmiselle on mahdotonta sovittaa yhteen tieteellisen maailmankuvan kanssa: maakeskinen maailmankuva, astrologia, alkemia, humoraaliteoriat, ja niin edelleen. Newton kehitti kyllä differentiaalilaskennan ja gravitaatiolain, mutta kirjoitti enemmän alkemiasta, ja sovitti kaiken ajattelunsa syvän uskonnolliseen viitekehykseen.
Tieteen historian ja filosofian tutkija Paolo Rossin kirja Modernin tieteen synty Euroopassa esittelee tieteellisen vallankumouksen keskushenkilöitä, keskeisiä muutoksia ajattelussa ja uusia työkaluja, jotka vaikuttivat ajatteluun ja tieteen edistymiseen ja käyttöön. Ero siihen, mitä ainakin itse olen aiemmin lukenut, on siinä, että Rossi esittelee muutosten asteittaisuuden. Kirjassa tuodaan mainiosti esille, miten keskiajan ajattelusta pienin – ja usein vähän vastentahtoisin – askelein siirryttiin kohti modernia tiedeajattelua.
On eräitä asioita, joiden toivon tulevan selvästi esille tässä kirjassa. Ensinnäkin se, että jatkuvuuden korostaminen on vain keskinkertainen, todellisen historian päälle liimattu historianfilosofia; että historiallinen tutkimus ei koskaan löydä menneisyydestä vaiheita, joille olisi ominaista vain yksi paradigma, eikä aikakausia, joilla olisi ihmisten tavoin vain yhdet kasvot; että teorioiden, tieteellisten traditioiden ja tieteestä vallitsevien mielikuvien välillä on aina käyty kriittistä, jatkuvaa vuoropuhelua, aivan kuten edelleen käydään; että 1600-luvun tiede sai innoituksensa samanaikaisesti sekä Paracelsukselta, Descartesilta, Baconilta että Leibnitzilta[.]
Ilmaisu modernin tieteen vallankumouksesta on Rossin mukaan kuitenkin oikeutettua, kun huomioi tietyt merkittävät irtiotot keskiajan traditiosta. Näitä ovat esimerkiksi metodologisesti kokeiden tekeminen keinotekoisessa, kontrolloiduissa olosuhteissa teorioiden osoittamiseksi joko oikeaksi tai vääräksi, siirtyminen ehdottoman täsmällisyyden vaatimuksesta päämäärän edellyttämän tarkkuuden tavoitteluun, sekä tiedon ylhäältä annetun ja arvovallasta riippuvaisen luonteen torjuminen ja väitteiden asettaminen sen sijaan julkisen keskustelun ja toisten valvonnan alle.
Rossin 465-sivuisessa kirjassa ehditään käydä läpi parin vuosisadan ajalta monta keskeistä ajattelun uudistusta, uudistajaa ja uutta löydöstä: insinööritaitoa ja mekanistista filosofiaa, tähtitieteen kehitystä, anatomiaa, kemiaa, magnetismia, aikakäsityksen muutosta. Myös ajattelun ja havainnoinnin apuvälineiden kehitystä (kaukoputki, mikroskooppi, matematiikan kehitys) sekä oppineiden yhteisöjen merkitystä (akatemiat ennemmin kuin yliopistot) esitellään. Tieteilijöistä erityishuomioon pääsevät Galileo Galilei, Rene Descartes ja Isaac Newton, mutta monien muidenkin (Brahe, Huygens, Kepler, Kopernikus, Leibniz, da Vinci,…) ajattelua käydään läpi useammalla sivulla.
Historialla on paljon vaikutusta siihen, millainen on mielikuvamme tieteestä, mitkä ovat tieteen ja epätieteen – magian, metafysiikan, uskonnon, pseudotieteen – rajat. Se, mikä vaikuttaa nyt itsestään selvältä, on monien vaihtoehtojen, valintojen ja päätösten tulosta, puhumattakaan kulttuurin ja arvojärjestelmien merkityksestä. Rossin kirja pureutuu myös näihin, ja on siksi monipuolinen ja mielenkiintoinen lukupaketti kaikille tieteen historiasta ja kehityksestä kiinnostuneille.