En koskaan lue kirjoja, joista minun pitää kriitikkona kirjoittaa; siitä on niin kovin helposti haittaa. Tuota en sanonut minä, vaan Oscar Wilde. Hänen mukaansa on sopivaa uhrata kirjan ”lukemiseen” kymmenen minuuttia.
Pierre Bayard haluaa rikkoa ei-lukemiseen liittyvän tabun. Kirjoja saa ei-lukea! Bayard esittelee monia ei-lukemisen tapoja. Yksittäistä kirjaa ei tarvitse lukea tai edes tuntea, kunhan hankkii kirjoista ”kokonaisnäkemyksen”. Kirjan selaileminen riittää vaikkapa artikkelin laatimiseen, kunhan on kyky ikään kuin suunnistaa kirjassa. Ja jos vain kuuntelee ja lukee, mitä muut kirjasta sanovat, voi jo keskustella siitä yksityiskohtaisesti. Eikäpä noita lukemiaan kirjoja kuitenkaan tarkoin muista; ja kun on kirjan tyystin unohtanut, voiko enää edes sanoa sitä ”luetuksi”?
Yhteisön kollektiivinen kirjasto ja yksilön sisäinen kirjasto muodostuu luetuista, selatuista, ei-luetuista ja unohtuneista kirjoista, joiden tekemä vaikutus säilyy meissä. Oikeastaan sisäinen kirjasto olemme me itse. Virtuaalinen kirjasto on keskustelijoiden sisäisten kirjastojen yhteismaa.
Kirja reagoi siihen, mitä siitä puhutaan. Kirjan arvo ja jopa sisältö muuttuu siitä käydyn keskustelun ja keskustelijoiden vaikutuksesta — turha siis juuttua alkuperäiseen. Hauska kappale kertoo, miten tivit (länsiafrikkalainen heimo) ottivat Hamletin haltuun keskustelemalla siitä täysin omaehtoisesti.
Wilden mukaan lukemisen paradoksi on siinä, että kirja on tie itseen, mutta vain kauttakulkutie. Oleellista on rakentaa kirjan avulla omaa elämäkertaa. Tunnontarkka lukeminen estää löytämästä itseä. Bayard, kirjallisuuden professori ja psykoanalyytikko, painottaakin ei-lukemisen luovuutta.
Bayardin teos ei siis nimestään huolimatta ole vitsi- tai niksikirja, vaan täysipainoista kirjallista esseistiikkaa, toki riemastuttavasta näkökulmasta. Sain paljon uutta tietoa ja ajatuksia lukemisen prosessista ja kirjallisuuden prosessoimisesta. Pidin kirjasta — luin sen kannesta kanteen. Ja aion lukea kirjat kokonaisina vastakin.