Kari Aronpuro on runoilijana tähänastisen – kovin vähäisen – kokemukseni perusteella sivistynyt, leikkisä, mutta vähän vaikea. Aronpuron kahdeskymmenes kokoelma Mikä tahansa vahvistaa tätä vaikutelmaa. Aronpuro viittailee sinne tänne, leikittelee erilaisilla kielellisillä rekistereillä ja tasoilla ja on sekä vaikeaselkoinen että hauska.
Runot ovat valtaosin lyhyehköjä, mutta mukana on jokunen huomattavan pitkä. Kokoelman pisin teos ”Grönlanti” on nimensä mukaisesti matkakertomus Grönlantiin, tosin jokusen mutkan kautta. Muuallakin on matkailtu hakemassa vaikutteita ja vaikutelmia. Nimiruno ”Mitä tahansa” on nimensä mukaista sekalaista sakkia. Yhdenlaista kollaasia tämä koko runous, ja on ihan ilo, että Aronpuro avaa kokoelman lopussa viitteitä hieman.
Naomi tutkii Parsan museon vitriiniä,
nuolenpääkirjoituksella kuorrutettua musaa.
Hän kääntää päänsä, alhaista lukea
toisten tilitietoja.
En voi sanoa ymmärtäväni aina paljoakaan, mutta jotain nautinnollista Aronpuron runoudessa on, jotain viekoittelevaa sen rytmissä, soinnissa ja kaoottisissa kielipeleissä. Aloitin tutustumisen Tanssiva karhu -palkitusta Gathandusta, tämän kokoelman seuraajasta, pitäisi ehkä Aronpuronkin kohdalla tehdä jonkinlainen vilkaisu varhaisempaan tuotantoon. Se voisi olla kiinnostavaa.
Kokoelman lopussa on valikoima suomennoksia ruotsalaiselta Werner Aspenströmiltä (1918–1997), jota Aronpuro on aikaisemminkin suomentanut. Nämä runot kertovat kuvataiteilijoista. Omat runonsa ovat saaneet Henri Rousseau, Claude Monet, Vincent van Gogh, Marc Chagall ja Alberto Giacometti. Eivät hullumpia nämäkään, vaikka minua Aronpuro itse puhuttelee paremmin.