Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Ritva Hokka on minulle runoilijana uusi tuttavuus; se ei liene suurikaan ihme, sillä hänen ainoa aikaisempi kokoelmansa, Petonainen ja pikkuvaltiatar, ilmestyi vuonna 1986. Nappasin tämän Mitä meille jäi -kokoelman jostain syystä kirjaston tyrkkyhyllystä luettavaksi – mikä lienee puhutellut. Ehkä julkaisija, omaperäinen siurolainen Palladium Kirjat?
Meille jäi näemmä aika paljon: Mitä meille jäi on paksu kokoelma, runoja on yli 80. En tiedä luomisprosessista tarkemmin, mutta jos edellisestä kokoelmasta on melkein 40 vuotta, lienee ihan kohtuullista odottaa, että materiaalia on kertynyt pöytälaatikkoon.
Keskeislyriikan parissa ollaan, pääasiassa, runoissa on lyyrinen minä, jonka ympärille teos rakentuu. Ympäriltä havainnoidaan maailmaa. Takakanteen on nostettu ”Inhimillisiä ajatuksia”-runo, joka sivuaa luontokatoa ja suurpetopelkoja, ja tällaisia ympäristö- ja luontoaiheita runoissa onkin paljon. Linnut ovat toistuva teema.
Runoissa on jotain perinteistä. Mitenkään vaikeaksi en tätä luonnehtisi: Hokan huomiot ovat usein selkeitä ja runojen kuvat helposti avautuvia havaintoja ympäröivästä maailmasta. Tekstissä on mukavasti oivallusta ja ajatusta. Kokonaisuutena Mitä meille jäi tuntuu kuitenkin vähän raskaalta: kokoelman runsauden vuoksi suosittelen lämpimästi lukemaan sitä vähän kerrassaan. Kokonaan läpi luettuna se tuntuu pitkältä.
Teoksessa on lisämausteena Risto Ahdin mustavalkoisia piirroskuvia. Myös kansikuva on Ahdin käsialaa.
Siinä peilin edessä tämä nainen muuttaa muotoaan,
synnyttää itsensä sanoista, muuttuu rakkausrunoksi,
alkaa keinua siinä kuin trapetsilla, omin voimin.
