Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Helvi Hämäläinen (1907–1998) on ollut eräs elämäni, varsinkin sen nuoremman ajan, tärkeimmistä kirjailijoista. Hänen värikäs, kuvaileva ja jopa rönsyilevän runsas kerrontansa on jollain tavalla sopinut aina omaan sielunmaisemaani, jopa niin paljon, että tein 1980-luvulla graduni hänen pääteoksenaan pidetystä Säädyllinen murhenäytelmä -romaanista (1941). Siinä kirjailijan omalaatuinen kuvaustapa tulee minusta kaikista parhaiten esille, on sitten kysymys yhteiskuntaluokista, lähestyvästä suursodasta, seksuaalisuudesta, ihmisten valtasuhteista ja tietenkin ympäröivän maailman pienistäkin yksityiskohdista.
Kirjallisuuskriitikko, toimittaja ja kirjailija Suvi Ahola on nyt koonnut ansiokkaan teoksen Hämäläisen valtavasta jäämistöstä, josta suurin osa aukesi yleisön käyttöön vasta tammikuussa 2023. Aholahan on julkaissut samaan sarjaan kuuluvat antologiat Minna Canthista (Mitä Minna Canth todella sanoi? 2019) ja Eeva Joenpellosta (Mitä Eeva Joenpelto todella sanoi? 2021). Ahola kertoo, että suurin ero aikaisempiin kirjoihin oli siinä, että hän sai tutustua haastattelujensa lomassa Hämäläiseen itseensä 1980-luvulla, ja että Hämäläinen jopa onnitteli häntä esikoislapsen syntymästä. (Tässä kohtaa on pakko harrastaa sen verran namedroppingia, että näin kävi myös minulle, ja aarteideni kokoelmissa on häneltä saatu pikkuruinen röyhelömekko vastasyntyneelle tyttärelleni. Mutta se minusta.)
Helvi Hämäläinen on monesti kertonut lähtökohdistaan: hän syntyi Haminassa, mutta vähävarainen ja useita koettelemuksia läpikäynyt perhe muutti Helsinkiin 1918, ja Helsinkiä Hämäläinen onkin pitänyt aina kotikaupunkinaan, vaikka asuikin pitkän ajan loppuelämästään Espoon Tapiolassa. Kauneudentunne, lukuinto ja tarinoiden sepittämisen taito heräsivät tulevassa kirjailijassa jo varhain, jälkimmäisin jopa siinä määrin, että Ahola on löytänyt useitakin ristiriitaisuuksia etenkin niissä muistelmissa, jotka koskevat hänen lapsuuttaan. Hämäläisen tuotannon lukijasta saattaa tuntua erikoiselta, että kirjailija toistuvasti piti itseään nimenomaan lyyrikkona, kun hänen runonsa ovat väkisinkin jääneet laajan proosatuotannon jalkoihin, lukuunottamatta tietysti vanhuusvuosien upeaa runokokoelmaa Sukupolveni unta (1987), joka toi hänelle Finlandia-palkinnon.
Tässä kohtaa ei ole mahdollista eritellä kaikkia Hämäläisen teoksia ja niiden syntyhistorioita, etenkin kun Suvi Ahola on tehnyt sen kirjassaan paljon ansiokkaammin. Hän on valtavan työmäärän kautta kyennyt myös yhdistämään Hämäläisen yksityisestä kirjallisesta jäämistöstä löytyneitä päiväkirjaotteita, kirjeitä ja muistilappuja sekä sitaatteja itse kirjoista. Esseet ja nämä lainaukset on järjestetty taitavasti aihepiireittäin: Ahola on kirjoittanut muun muassa kirjailijana olemisesta, yhteiskuntaluokista, naisnäkökulmasta, sodasta ja tietenkin rakkaudesta.
Hämäläisen rakkaussuhteista lienee mahdotonta puhua ilman kirjailija Olavi Paavolaista (1903-1964). Paavolainenhan oli Helvi Hämäläisen suuren ja palvovan intohimon kohde, jonka takia hän esimerkiksi jätti aiemmasta lyhyeksi jääneestä avioliitostaan syntyneen pienen poikansa kolmeksi vuodeksi äitinsä hoiviin muuttaakseen Paavolaisen kanssa avoliittoon, mitä sanaa ei tietenkään vielä silloin tunnettu. Mutta Paavolainen ei mitenkään ainakaan jälkeenpäin katsottuna ollut tämän rakkauden arvoinen; hän oli uskoton, juoppo ja itserakas narsisti, Hämäläisen myöhemmin käyttämän termin mukaan jopa psykopaatti. Kyllähän Säädyllisen murhenäytelmän Artur, Paavolaisen alter ego, oli kuvattu armottomasti.
Lisäksi Ahola tuo esiin varsin mielenkiintoisen seikan, jota Hämäläisestä kirjoitettaessa ei ole kovinkaan paljon korostettu: koko elämänsä ajan, mutta etenkin nuorena, Hämäläisen seksuaalinen identiteetti oli varsin horjuva. Hän tunsi vetoa myös naisiin, mitä kuvaa vasta postuumina julkaistu romaani Kaunis sielu, joka oli kirjoitettu kuitenkin jo vuonna 1927. Päiväkirjassaan Hämäläinen kirjoitti 1976 – siis yli 70-vuotiaana – sukupuolisesta olemuksestaan:
”Olen aina tuntenut itseni, en naiseksi, en mieheksikään oikein, ehkä ihmiseksi. Mutta enemmän miesihmiseksi.”
Kuten Ahola toteaa, nykyisenä aikana tällainen pohdinta ei tunnu mitenkään hätkähdyttävältä, mutta sitä se olisi varmasti ollut aikanaan, siis 1970-luvulla.
Helvi Hämäläinen oli siis monella tapaa ristiriitainen persoona, mistä Suvi Ahola tuo kirjassaan esiin mielenkiintoisia, mutta väliin surullisiakin piirteitä: hän oli siis rakkaudessaan hurja ja ehdoton, oli kyseessä sitten Paavolainen tai kirjailijan oma poika ja pojanpoika, mutta vihassaan leppymätön ja ilkeäkin. Hän oli jo nuorena tavattoman lukenut ja sivistynyt, mutta tunsi olonsa silti kotoisimmaksi kansanihmisten parissa kesäpaikallaan Somerniemen Härjänojalla, jonka maisemiin sijoittuu usea pienoisromaanikin.
Lisäksi hän tajusi jo Säädyllistä murhenäytelmää kirjoittaessaan tulevan suursodan ja fasismin kauhut (nämä kohdathan poistettiin alkuperäisestä painoksesta, joka ilmestyi jo 1939). Mutta kuitenkin hän kirjoitti Olavi Paavolaiselle jatkosodan alussa siitä, miten taistelemme nyt ”Euroopan johtajakansan rinnalla”. Tämä tuntui suoraan sanottuna aika vaikealta hyväksyä, olkoonkin että mainittu Sukupolveni unta -kokoelma tasoittaa tätä sivuaskelta huomattavasti. Lisäksi Ahola tuo esille julkaisemattoman ja päiväämättömän novellikatkelman, jossa musta – Hämäläinen käyttää ajan tavan mukaisesti tuota nyt sopimatonta n-sanaa – Joe on ylpeä siitä, että on taistellut valkoisten rinnalla natseja vastaan.
Kirjan loppuun Suvi Ahola on kirjoittanut esseen Hämäläisen maailmankatsomuksesta. ”Luonto on lähin omaiseni”, kirjailija oli kertonut tv-haastattelussa viisi vuotta ennen kuolemaansa. Kuitenkin hän alkoi vanhemmiten tuntea kiinnostusta myös kristinuskoa kohtaan ja oli jo 1960-luvun alussa liittynyt ortodoksiseen kirkkoon. Vuonna 1996 tehdyssä lehtihaastattelussa Helvi Hämäläinen totesi lapsenuskoisella mutta omalla laillaan terävällä tavallaan:
”Taivasta pidän paikkana, jossa elämä on aika samantapaista kuin täällä. Olen varma, että kirjoitan taivaassakin. Vaikka sitten sulkakynällä. Kun on tämä ilmaisun pakko. Jos meillä on siellä tietoisuus, mihin työ katoaisi. Jatkan kirjoittamista.”
Joten paljon sulkakyniä ja hienoimpia papereita taivaaseesi, kirjailija Hämäläinen!
