Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hanne-Vibeke Holst tunnetaan Suomessa ennestään muun muassa kirjoistaan Theresen valinnat ja Kruununperijätär, ja hänen teoksistaan on tehty myös tv-sarjoja. Mitä he toisilleen tekivät eroaa kuitenkin jonkin verran aiemmista kirjoista, sillä kirja keskittyy feminististen ja valtaan liittyvien teemojen sijaan neljän sukupolven perhedraamaan. Perhesalaisuudet tosin kietoutuvat sujuvasti Tanskan historian tapahtumiin, joten lukija saa samalla monipuolisen kuvan Tanskan vaiheista erityisesti toisen maailmansodan aikana.
Tarina saa alkunsa nykyajan Berliinistä, jossa oopperan taiteellinen johtaja Helena elää uransa tähtihetkiä. Hän on saamassa arvostetun palkinnon ja tilaisuuteen on saapumassa myös hänen tyttärensä Sophie uuden poikaystävänsä kanssa. Helenan ja Sophien välit ovat aina olleet ongelmalliset, ja Helena toivoo jälleen kerran tapaamisesta käännekohtaa heidän suhteessaan. Käännekohta tapahtuukin, mutta ei ihan Helenan toivomalla tavalla, sillä ilta saa järkyttävän käänteen, eikä mikään vanhoista salaisuuksista voi enää jäädä peittoon.
Neljän sukupolven tarina alkaa natsimiehityksen ajasta ja jatkuu aina nykypäivään saakka. Tarina kertoo sukupolvesta toiseen keräytyvistä salaisuuksista, kerta toisensa jälkeen toistuvista virheistä ja anteeksiantamisen vaikeudesta. Se kertoo siitä, miten rakkaitaan satuttaa aina eniten ja miten vaikea vanhoja virheitä on korjata.
Olen aina pitänyt Hanne-Vibeke Holstin kirjoista, mutta tämä kirja nousi suosikikseni. Epäilin ensin perhedraaman kiinnostavuutta, mutta kirjan aloitettuani ahmin sen hetkessä loppuun ja juoni piti minut otteessaan koko kirjan ajan. Vaihtuvat minä-kertojatkaan eivät haitanneet, sillä kaikkien tarina oli kiinnostava ja vei juonta eteenpäin. Sekään ei haitannut, että oikeastaan kukaan kirjan henkilöistä ei ollut kovin miellyttävä ihminen, sillä hahmot olivat inhimillisiä ja kiinnostavia, vaikkei heidän tekemiään ratkaisuja olisikaan hyväksynyt. Koko kirjan ainoa antikliimaksi olikin loppuratkaisu, sen verran epäuskottavalta se vaikutti.
