1860-luvun nälkävuodet vetävät suomalaiset epätoivon saattelemina tekemään mitä tahansa, jopa muuttamaan Siperian kaukaisimpiin kolkkiin Amurinmaalle Tyynenmeren rantamille. Sinne suuntaa myös Iso-Riikka, kartanon puutarhurin tytär, pitkälle merimatkalle maailman ääriin. Matkan aikana Riikka synnyttää kaksoset, Artturin ja Ellan, ja vasta oikeastaan tästä käynnistyy Anni Kytömäen neljäs romaani Mirabilis.
Ella ja Artturi ryhtyvät akrobaateiksi, voimakkaiksi ja taipuisiksi sirkustaiteilijoiksi. Artturi saa elää melko tavanomaisen elämän, mutta Ella on vähän outo lintu, hedelmätön, sisältä rikkoutunut. Ella kantaa surua koko elämänsä ajan. Mutta siitä huolimatta Ella kokee ja näkee paljon: Amurinmaa, Suomi, Venäjä, Eurooppa. Suojelijansa paroni Falkenhöjdin kanssa hän pääsee (vaiko joutuu?) esiintymään ympäri Suomea ja Eurooppaa, mutta synkkyys ja tuska eivät häntä jätä.
Jossain vaiheessa tarinaan limittyy mukaan kertomus norjalaisesta luonnontutkijasta Leonhard Stejnegeristä. Stejneger on erityisen kiinnostunut linnuista, mutta työt tekevät hänestä matelija- ja sammakkoeläinekspertin. Hän solmii epätodennäköisen kirjeystävyyden Ellan kanssa – siitä tulee side, joka kestää yli vuosien. Stejneger on puolittaisen skitsofrenian partaalla, sillä tutkimusmatkailija ja tiedemies Georg Steller seuraa haamuna häntä lähes kaikkialle.
Mirabilis on tiiliskiviromaani, jonka teemat eivät muutamaan kappaleeseen tyhjene. Sen on hengästyttävän laaja niin henkilögalleriansa, aikaikkunansa kuin maantieteellisten ulottuvuuksienkin suhteen. Jotain kuitenkin nousee pääajatuksiksi, jotka ovat monin osin samoja kuin Kytömäen aiemmassakin tuotannossa: ihmisen toiminta on vahingollista luonnolle, toisille elämänmuodoille ja myös toisille ihmisille. Ihmisen pitäisi ymmärtää luontoa, ei yrittää hyötyä siitä. Mirabilisin vahvimmat osat ovat nimenomaan niitä, joissa Kytömäki hahmojensa kautta hakee ikään kuin maadoittumista luontoyhteyden kautta. Hän kuvaa kasvien, maaston ja eläinten yksityiskohtia tavattoman kauniisti.
Mutta ehkä Mirabilis vain yksinkertaisesti yrittää kurottaa liiankin korkealle (tai ehkä loistavan Margaritan jälkeen omatkin odotukseni olivat liian korkealla), sillä jotain tuntuu puuttuvan. Tai ehkä ennemminkin: materiaalia, teemoja, aiheita, kaikkea on liikaa. Mirabilisista olisi ollut kolmen romaanin sarjaksi! Ei kirja huono ole, ei toki, mutta se jättää hieman keskeneräisen vaikutelman. Hyvien hetkiensä ja kauniin kielensä vuoksi joka tapauksessa vinkin arvoinen teos!