Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
17-vuotiaana Dregen – syntymänimeltään Andreas Tyrone Svensson – ja niin sanottu normaali maailma kohtaavat. Dregen aloittaa työt roskakuskina ja vahtimestarina. Työtä ei tehdä laulaen: ”Se oli varmasti helvetillisin työ, joka yhdelläkään Ruotsin kansalaisella on koskaan ollut”, Dregen muistelee. Eräällä kahvitauolla hän saa tarpeekseen ja livahtaa tiehensä, eikä palaa koskaan. Lukija tuntee tiettyä kaihoa: Kunpa minäkin…
Kuten niin surullisen monella kuuluisuudella, myös Dregenillä lapsuuteen liittyy traagisia tapahtumia. Hänen isänsä on alkoholisti, joka lopulta surmaa itsensä Dregenin nähden. Onneksi äiti on vahva ja rohkaiseva, selkeä auktoriteettihahmo Dregenin elämässä. Kasvaessaan Dregen löytää musiikin ja erityisesti Kissin, jonka fanituksen laajuus tulee hyvin esiin Dregenin elämäkerrastakin. Backyard Babies kasataan, ja sitä sysätään kohti tähteyttä puhelinterrorilla, ylettömällä markkinoinnilla ja miesprostituutiolla. Dregen perustaa myös Hellacoptersin ollessaan Entombedin kanssa kiertueella Yhdysvalloissa. Dregenin bändit saavat valtavasti suosiota, ja hän yrittää pärjätä samanaikaisesti molemmissa yhtyeissä. Jatkuva juhlinta ja loputon työmäärä tuottavat kuitenkin terveyshuolia, ja Dregen päätyy jättämään Hellacoptersin.
Backyard Babies menestyy ja saa muun muassa lämmittelypaikan AC/DC:n kiertueelta. Suosion mukana seuraavat perinteiset känni- ja huumesekoilut sekä toilailut viranomaisten kanssa. Terveyshuolet pahenevat, samoin taloudelliset ongelmat. Dregen alkaa kiukutella ja käyttäytyä kuin hemmoteltu tähti.
Positiivinen muutos tapahtuu, kun Dregen löytää Pernillan. Dregen huomaa, että toisinaan on ihan mukavaa mennä metsään vain istuskelemaan kannon nokalle. Elämään tulee avioliitto, lapsi, soololevy sekä paikka Michael Monroen bändissä. Ongelmia riittää edelleen, mutta elo on verrattain seesteistä. Tässä pääkohdat vuonna 1973 syntyneen Dregenin elämästä.
Dregenin elämäkerran rakenne muodostuu toimittaja Börjessonin kehyskertomuksesta ja Dregenin väliin ujutetuista kommenteista. Kirja on keskusteleva ja ajatuksenvirtainen; Börjesson yrittää pitää kirjan tapahtumat kronologisessa järjestyksessä, mutta Dregenin huomautukset syöksähtelevät sinne tänne ja kaikkialle muuallekin. Tiukempi ote olisi ollut tarpeen. Myös sivuja olisi voinut huoletta raakata pois: Dregenin hiushuolet ja hänen vaimonsa moninaiset raskausongelmat vievät nyt liikaa sivutilaa. Suomenkielisessä painoksessa on myös yksi sivu joutunut väärään kohtaan.
Muistelmateoksen varsinainen ongelma on toimittaja Börjesson. Dregenin omakielisissä muisteloissa Dregen vaikuttaa mukavalta hepulta, jonka KISS-fanitus on ehkä karannut käsistä, mutta Börjessonin kirjoittelu on silkkaa makeaa suitsutusta. Se synnyttää helposti vastareaktion, ja Dregen alkaa vaikuttaa sietämättömältä. Börjesson suhtautuu Dregeniin niin ylitsevuotavan jumaloivasti, että lukijaakin punastuttaa. Varsinkin kirjan seitsemännen luvun voi huoletta jättää väliin, ellei sitten tahdo lukea sivukaupalla ihastunutta papatusta Dregenin ominaisuuksista. ”Ruotsissa – Dregen on ollut ainoa, joka on uskaltanut olla täysin ja kokonaan rock’n’roll”, Börjesson ilmoittaa ja lyttää vaivattomasti kaikki muut ruotsalaiset rockmuusikot. Dregen on Börjessonin mielestä ”rocktähden visuaalinen perikuva”, joka ”pyöri myös aivan ikiomalla kiertoradallaan”. Ilmeisesti kritiikitön ihailukin on löytänyt paikkansa samaiselta kiertoradalta.
Börjessönin ihastelun vastapainona kirjassa on onneksi paljon hauskoja tarinoita julkimoista. Joey Ramone tekee huonon sanoituksen, Quentin Tarantino kertoo teoriansa kauniiden naisten kalukammosta, Dregen selostaa, miten yrittää lainata taksia ja mitä sen jälkeen tapahtuu, ja millaista on levytys yhdessä takavuosien tähtösen Leila K:n kanssa.
Kaikesta sikailusta, huumeista ja terveysongelmista huolimatta Dregenin elämäkerta on leimallisen pohjoismainen. Sen skandinaavisuudessa on jotain lohduttavaa. Kirjaa voi verrata esimerkiksi Turbonegron vaiheista kertoneeseen historiikkiin. Niitä yhdistää pohjoismaisen hyvinvointivaltion peruspilarit: kun elämä potkii tai harrastustoiminta uhkaa loppua, yhteiskunta pystyy ja pyrkii auttamaan. Amerikkalaismaista kauheaa aallonpohjaa ei onneksi tavoiteta, ja skandirokkarit olisivatkin sellaisiin todennäköisesti liian hillittyjä.