Toisen maailmansodan alkusoittona Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat Puolan. Natsit alkoivat koota yhteen ja hävittää kaikenlaisia haitallisina pitämiään ihmisryhmiä. Tunnetuimpia vainojen uhreja olivat juutalaiset, joille perustettiin suurimpiin kaupunkeihin omia asuinalueita, ghettoja.
Mila 18 on osoite Varsovan ghetossa. Milankadun rakennusten alle kaivettiin piilopaikkoja natsien otteen jatkuvasti kiristyessä, ja sieltä käsin toimi viimeiseen asti juutalaisten yhtenäisyys- ja vastarintaliike. Puolassa, Ukrainassa ja Baltian maissa kansalaiset antoivat ilmi juutalaisia, ja roomalaiskatolinen kirkko hyväksyi tapahtumat hiljaa.
Mila 18 ei ole täysi tositarina. Henkilöt ovat fiktiivisiä, mutta tapahtumat voisivat hyvin olla tosia. Väkivallalla ei mässäillä, mutta kuvaukset miehityksen aikaisista raakuuksista eivät ole millään tavalla hämäriä. Teos olisi todella vaikuttava, ellei se olisi välillä suorastaan melodramaattinen ja jos hahmot olisivat moniulotteisempia. Suomennoksen vuodelta 1962 olisi saanut oikolukea vielä kerran.
Leon Urisin kirja on todistajankertomus ja muistutus. Heikkouksistaankin huolimatta se koukuttaa. Se toimii pienenä oppitunnintapaisena ihmisyydestä, mutta vain aikuisopetuksessa – K-18 -leima olisi tarpeen.