Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Mikään ei todella katoa on Laura Gustafssonin kuudes romaani, teemoina aikaisemmistakin romaaneista tuttuja: eläinoikeudet, tuotantoeläinteollisuus, kuluttaminen. Huorasatu oli hänen kolmas romaaninsa ja ehdolla Finlandian, Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja Nuori Aleksis -palkinnon saajaksi.
Mikään ei todella katoa -kirjan lukemisen jälkeen saattaa broileripihvi maistua erilaiselta tai lukija saattaa jopa miettiä luopuvansa pihvien syönnistä. Niin vahvasti kirjassa on broilerituotannon julmia puolia kuvattu.
”…maailmassa tuotetaan ja tuhotaan yhdeksän pilkku kaksikymmentäkaksi miljardia valkoista untuvaista Ross-elämää vuodessa. Koitapa sanoa se oksentamatta.” Broileri elää kolmekymmentäviisi kahdeksantoista tuntista päivää. Yöt ovat lyhyitä, jotta aktiivista aikaa säästyy syömiselle. Lintujen rinta- ja reisilihakset kasvavat niin suuriksi, että niistä aiheutuvat kivut estävät liikkumisen. Viiden viikon ikäisenä broilerit tapetaan. ”Sitten ajaa rekka hallin eteen. Keskellä yötä linnut imuroidaan hallin lattialta kuljetuslaatikoihin. Naps vaan, napsahtelevat luut.”
Ei kirjassa pelkästään broilereista kerrota, vaan eläinteollisuudesta yleensäkin. Eikä kirja ole vain kriittinen kirjoitus eläinteollisuutta tai eläinten huonoa kohtelua kohtaan, vaan se on mielenkiintoisesti rakennettu romaani eläinoikeusaktivistista ja järjestössä työskentelevästä entisestä kettutytöstä. Kaikki fakta tulee kerrotuksi tarinan kautta, siinä mitä päähenkilö tekee, ajattelee ja keskustelee toisten ihmisten kanssa. Päähenkilö ei ole säyseä ja siloinen maailmanparantaja vaan vihainen ja rosoinen ihminen. Tyyli onkin kirjailijalta hyvä valinta, siloisuus ja säyseys olisi tehnyt päähenkilöstä sormea heristävän besserwisserihmisen. Kuka sellaista olisi jaksanut lukea! Tosin hieman vähäisempikin karkeus olisi minulle riittänyt.
Toinen päähenkilö on naapurin Epikuros-niminen koira. Kertoja ulkoiluttaa ja muutenkin huolehtii koirasta, kun naapuri joutuu olemaan paljon poissa kotoa. Hoitaa ja keskustelee Epikuroksen kanssa. Miten keskustelu on mahdollista?
”Koiran kanssa käydään erilaisia keskusteluja kuin ihmisten kesken. Viestimme koko ajan mutta viestejämme ei voi litteroida puheeksi. Väärinkäsityksiä sattuu harvoin eikä selittelyjä kaivata. Kaikki tietämisen arvoinen tiedetään. Oleminen on kokonaista ja jaettua. Muille eläimille eläminen on luontevampaa kuin ihmisille. Ei tarvitse laitteita tai matemaattisia konsepteja arvioidessaan etäisyyksiä, korkeuksia…”
Kirjassa on kaksi lukua, ensimmäinen alkaa pakomatkalla Kivinokan kesämökkiin. Alkeellisen mökin ja ympäristön kuvaus tuo mieleeni Gustafssonin aikaisemman romaanin Korpisoturi, jossa kertoja, Pentti Linkolan perillinen, varautuu maailmanloppuun muuttamalla itärajalle elämään erakkona ja omavaraisesti maasta ja metsästä.
Kivinokan mökkiin menee keski-ikäistyvä eläinaktivisti koiran kanssa miettiäkseen elämäänsä ja miten sitä jatkaa. Hän on vihainen ja väsynyt. Vaikka hän on tehnyt valistustyötä muunlajisten eläinten puolesta vuosikausia, omat lajitoverit eli toiset ihmiset kohtelevat edelleen kaltoin muunlajisia, halveksivat ja hyväksikäyttävät tuntevia olentoja; ruoantuotannossa tapahtuu jatkuvaa massamurhaamista; eläinteollisuus kasvattaa tuotantomääriään; metsiä hakataan…
Saman asian sanoitti Kari Kuula Kirkko & kaupunki -kolumnissaan näin:
”Olemme muuttaneet puutarhaplaneettamme valtavaksi eläintehtaaksi, jossa tuntoisista olennoista tehdään orjia ja esineitä… Jos Jeesus syntyisi nykyajan eläinten hehtaaritalliin, hän muuttaisi suunnitelmiaan saman tien. Eivät ihmiset tarvitse pelastajaa, vaan heidän keskitysleireissään kärsivät eläinparat.”
Kertoja on tehnyt väsymätöntä valistustyötä, kulkenut eläintiloilla, videoinut, kirjoittanut, mutta mikään ei tunnu muuttuvan. Työ tuntuu turhalta. Pitäisikö luovuttaa vai kuitenkin jatkaa taistelua. Tätä kertoja mökillä pohtii ja kertoo lisäksi aktivistiryhmän kuvausretkistä, Epikuros-koiran tulosta hänelle päivähoitoon ja millainen yhteys hänellä koiran kanssa on.
Toisessa osassa on kertojan matka Houyyhnhnmien maahan eli tuotantoeläinten turvakotiin. Sinne aktivistien ryhmä pestautunut viikoksi auttamaan. Kodin on perustanut Charlotte, hänellä on eläinten lisäksi adoptiokaksoset ja viikonloppuisin hän on sijaisvanhempi kolmelle lapselle. Ryhmän vastaanottaa lammas, joka suurilla silmillään arvioi heidät jokaisen. Turvakodissa on lampaita, kanoja, sikoja, hevosia ja nautoja. Ryhmä osallistuu kaikkeen maatilan toimiin. Turvakodin arkipäivää kertoja kuvaa lämpimästi liittäen mukaan tietoa eläimistä, eläintuotannosta, ihmisen ja eläimen valtasuhteesta, elämästä…
Palattuaan turvakodista kertoja ottaa yhteyttä sikatilalliseen, josta järjestö oli julkaissut sarjan kuvia. Kertoja pyytää saada tulla käymään, jolloin voitaisiin jutella, miten tilallinen kokee työnsä. Voiko sikatilallinen olla onnellinen, jos päivät päästään tuottaa kärsimystä toiselle elävälle olennolle.
”Odotas, miten minä näen meidän olemisemme maailmassa. Uskon, että kaikki elävät olennot ovat samanarvoisia. Ei ole olemassa sellaista mittaustapaa, joka objektiivisesti todentaisi, että jokin laji on elämänmuodoista tärkein…. On olemassa vain kaksi mittatikkua. Elämä ja ikuisuus. Ja ikuisuuden mittatikulla emme merkitse mitään. Ei hyttynen, ei elefantti. Ei, ei todellakaan ihminen. Mutta elämän mittatikulla me ollaan kaikki pohjattoman arvokkaita.”
Ei Gustafsson romaanissaan vastauksia anna, ei ohjeita mitä tulisi tehdä, ei saarnaa, mutta vakavasti hän lukijaa ravistelee ja herättää pohtimaan. Olisiko ihmiskunnan nyt viimeinkin aika kysyä: voisiko ravintoa ihmiseläimille tuottaa muulla tavoin kuin kasvattamalla muunlajisia eläimiä ja tappamalla ne. Entä minä itse, mitä minä päivittäin valitsen?
Vaikka kirjan teemat ovat rumia ja toivoa on vähän, sitä kuitenkin on. Tuhoamislaitokset ”puksuttavat savua ilmaan ja massamurhaa tehdään kolmivuorotyönä”, koska ihmiset eivät jaksa katsoa hyvin syvälle, vaan valitsevat uskoa siihen, mikä on kätevää. Sellainen on kertojan naapurikin. Siitä huolimatta kertoja tuntee myötätuntoa naapuriaan kohtaan. Niinpä – vähän voi yksi ihminen vaikuttaa, mutta sekin on jotain.
Mikään ei todella katoa on mielenkiintoisesti rakennettu tarina, kieli elävää ja aihe todella tärkeä! Kirjan takakannessa on Suomen Kuvalehden arvio: ”Toista Gustafssonin kaltaista ei ole.”
Kyllä – samaa mieltä olen. Onneksi on yksi Laura Gustafsson! Seuraavaa kirjaansa jään odottamaan.